That's All Folks

Useat täkäläiset ystäväni palauttavat tänään väittärinsä. Osa on ollut valmiina jo muutaman päivän ajan, pari puurtaa viime metreille asti. Usko tietojärjestelmään on järkähtämätön, aivan ennen klo 23:59:ää liikkuu Harvardin bitosfäärissä tuhansien ja tuhansien työtuntien tuotokset. Maailma paranee kun kaikki tuo uusi tieto on ihmisten saatavilla ja tottahan se on jo parantunut kokelaiden oltua viime vuodet kirjastojemme uumenissa ja kurssisavotassa–poissa pahanteosta yhtä kaikki.

Oma vuoteni täällä on myös viime silausta vaille valmis. Lento Suomeen lähtee illalla. Istun vielä työpöytäni ääressä kirjastossa ja ohjelmassa on vielä tunnin verran A. B. Marxin ja A. Schönbergin opusten skannaamista. Teollisuusvakoilua muistuttava sivuhyppäykseni musiikkitieteen maailmaan pitää hyödyntää viimeiseen pisaraan asti. Toisaalta kirjastomme on kampuksen ainoita täysin avoimia kirjastoja, voin jatkossakin tulla tänne työskentelemään, ja ennenkuin B By Way Of His Piano Sonatas -käsikirjoitus on valmis, totta vie aion niin tehdäkin.

Viimeisen viikon aikana olen tavannut paljon ystäviäni, usein syömisen merkeissä. Joten jos tuo yläpuolella olevan kuvan naamari näyttää tavallista pyöreämmältä, ei kyse ole sen kummemmasta kuin useitten bbq, burger, osteri, lasillinen, yms. -jäähyväisten jättämistä (ehkä tilapäisistä) minuuslisistä. Cambridge ja Somerville ovat myös tulleet entistä tutummiksi viime päivien pyöräretkien myöten. Elämämme Tapiolassa ei periaatteessa kauheasti poikkea tämän alueen tyylistä ja olenkin iloinen voidessani palata kotiin sillä ajatuksella, että tieteellis-taiteellisten oppien lisäksi uskon hankkineeni joukon taitoja, jolla uskon saavani tämän vuoden jälkeen kotikonnuistani enemmän irti.

Mitä siis opin? Haluaisin sanoa, että tärkein oppi on se miten valtavasti prosessit ja työskentelytavat vaikuttavat työskentelymme lopputuotteisiin. Soittaminen, tutkiminen ja kirjoittaminen ovat kaikki prosesseja, joissa olemme sekä subjekteja että objekteja. Siksi kannattaa käyttää runsaasti aikaa siihen että miettii miten tekee, ei siis pelkästään mitä tekee.

Luovassa työssä on tärkeää asettaa päämääriä ja matkata määrätietoisesti niitä kohti mutta toisaalta reitiltä taatusti eksyy, ja parempi onkin että eksyy, muuten olisivat tavoitteet olleet mitättömiä. Harvardissa oppii myös, että mikään asia ei ole niin pieni tai yksinkertainen etteikö sen pohtimisesta voi oppia jotain tärkeää. Uskon myös että kaiken taiteen ja tutkimuksen pitää palvella yhteisöä, ja jos työn tulokset jakaa sen yhteisön kanssa, tapahtuu näin takuuvarmasti.

Sain myös vuoden aikana tuntuvat muistutukset siitä että
elämässä pitää olla iloa!
työtä pitää tehdä äärirajoille asti!
lepo tulee ottaa todella vakavasti! 
politiikassa pitää olla vääntöä!
kirjoittamiseen menee aikaa... 
törmättyäni minulle uuteen musiikkiteokseen en enää koskaan tule käyttämään sanaa "löysin" :)
ja last but not least: Beethoven-tutkimus on vasta juuri ja juuri tullut murrosikään. Homma sillä saralla ei ihan kohta lopu. 


Tämä blogi vaikenee tältä erää. Kiva kun olette halunneet lukea juttujani ja siten jakaa kokemuksiani tältä erilaiselta ja jännittävältä vuodelta. Tarkoitukseni on syksymmällä jatkaa blogeerausta hieman toisin painotuksin mutta siitä lisää tuonnempana.

Oikein hyvää kesää kaikille!

So long...


Paavali

Nallen Musiikkitieteellinen Vainu

Kävin tänään kuuntelemassa BSO:ssa Beetun Ysin. Konsertin suhteen pitäisi varmaankin periaatteessa olla kriittinen –  kanonisoitu Beethoven-pläjäys yleisölle, joka tuli hakemaan tutun ja turvallisen, ei mitään yllättävää, ei mitään uutta. Jo A. B. Marx sen tiesi, Schidler myös, Schumann, Brahms ja Wagner – kaikki nuo jotka kutsuivat Beethovenia nimellä "Meister." Suurta ja valmiiksi pureksittua musiikkia, joka sitäpaitsi on kuin historiallisena pahkana muistuttamassa saksalaisen musiikin ylivallasta täällä uudella mantereella. Mutta, konsertti oli upea – läsnäoleva, herkkä, tunteikas, älykäs ja suuri! Musiikilliset juhlat parhaimmillaan. Kuin Suomen Vappu konsanaan. Täynnä riemua ja merkitystä!

Tilaisuus tekee varkaan ja konserttiin valmistautumisen merkeissä välttelin koko päivän tämän hetken pääprojektia, työn alla olevaa Appassionata-lukua, ja vietin sen sijaan laatuaikaa ysisinfoniaa opiskellen. Ennen vuotta 1822 Beetu oli elänyt pitkään jo Schillerin Oodin Ilolle kanssa. Jo vuonna 1792 hän suunnitteli sen säveltämistä (Schiller kirjoitti runon 1785) ja ilmeisesti myös toteutti tuon suunnitelman jossain vaiheessa 1790-luvulla. Nimittäin, vuonna 1803 Ferdinand Ries tarjosi opettajansa puolesta kustantaja Simrockille Beetun säveltämää Oodia Ilolle. Valitettavasti kyseinen versio on ilmeisesti iäksi kadonnut. Schillerin työt olivat 15 vuoden ajan sensuurin alla Habsburgien Wienissä, vasta vuonna 1808 ne vapautuivat runoilijan nuoruuden vapaus- ja utopia-kiihkojen jo hieman laannuttua. Oodi-saarto varmastikin vaikutti siihen, ettei Beetun ensimmäistä versiöta koskaan julkaistu. 

Sinänsä muuten jännää, että Beethoven ylipäätään uhmasi tuora sensuuria, hän ei nimittäin kuitenkaan ollut tuollaisissa kysymyksissä kauhean kärkäs ryntäämään barrikaadeille, mikä on viime aikoina tullut esiin Leonoren-oopperan ennakkosensuuria tutkittaessa. Mutta mutta, ehkäpä hän nimenomaan hieman kokeili Schiller-arrilla kepillä jäätä, nimittäin vuonna 1803 oltiin jo tosi lähellä Leonoren valmistumista, ja senhän aihe tunnetusti koetteli Habsburgien huumorintajua... 

Yhtä kaikki, Beethoven palasi aikanaan Oodin äärelle ja mm. vuonna 1812 suunnitteli D-mollisinfonian säveltämistä, ja tuohon sinfoniaan oli siis varattu paikka Schillerin tekstille. Suunnitelmat venyivät ja kehittyivät mutta tosiaan vuonna 1822 sitten räjähti, ja Oodi sai paikkansa Beethovenin kenties eeppisimmän sävelrunoelman kulminaatiossa, kuorosinfonian finaalissa. 

Oodissa ylistetään ihmiskunnan veljeyttä ja yhteyttä Kaikkivaltiaaseen ilon kautta. Schiller itse suhtautui Oodiin vanhemmalla iällään aika nihkeästi. Hän sanoi jotain tyyliin: "Oodi oli heikko runo, jonka suosio perustuu sen aikakauden runouden heikkoon tasoon." ... aika ylevää. Tulee mieleen eräs venäläinen pianopedagogi, jonka tiedetään sanoneen kurssilla oppilaalle: "tällä kurssilla kaikki soittavat huonosti, mutta sinä soitat kaikkein huonoiten."

Noniin ja sitten asiaan. Eikö olekin aika jännää, että nuo saksalaiset valistusajattelijat edustavat meidän mielissämme kaikkia niitä ihanteita, joita "oikein" ajattelevat ja demokratiaa kaikissa sen erityisesti pohjoismaisissa muodoissaan kannattavat hyveelliset kansalaiset kannattavat. Mutta kun ei. Goethe, Schiller, ja myös "Meister" olivat valitettavasti taipuvaisia lievää vakavampaan elitismiin.  

Ja tässä Björn Wahlroosille täky, jonka sopii ottaa esille mikäli Olli Rehn ottaa A-studion kutsun vastaan ja tulee keskustelemaan Nallen kanssa EU:sta. Beethoven on sentään säveltänyt EU:n kansallishymnin, jonka tekstin on pääosin kirjoittanut Schiller. Ja mitä sanoivat demokratiasta sankarimme Schiller? "Die Mehrheit ist Unsinn." Entäpä sitten Beethoven? “Die sagen vox populi, vox dei, das habe ich nie geglaubt.” 

"Enemmistön diktatuuri" ei ole noista lausunnoista kaukana. Ja mikä on tarinan opetus? Mielestäni se ei ole, että Beethoven ja Schiller todistaisivat Nallen olevan oikeassa. Mutta se ei myöskään ole, että historia pelastaisi Beethoven ja Schillerin olemaan oikeassa Nallen ollessa väärässä. Myöskään se ei ole, että koko porukka olisi oikeassa – tai väärässä. Jos ylipäätään jotain, mielestäni opetus on, että historiallisten ilmiöiden tarkastelua pitäisi mahdollisimman suuressa määrin harjoittaa tietoisesti välttämällä niiden vahvuuksien teleporttaamista nykyajan tilanteisiin. 

Noniin, täällä ollaan vielä muutaman päivän ajan kriittisiä ja työpöydän ääressä. Ensi viikon perjantaina on aika jättää joksikin aikaa hyvästit Amerikan Yhdysvalloille, Bostonille ja Harvardille ja palata kotiin. Jokin loppuraportti täältä varmaan sitä ennen tupsahtaa.

Mukavaa kevätviikkoa!

Paavali

April Is The Cruellest Month

Kun äiti ja isä kysyvät muutaman viikon päästä "mitä opit Harvardissa?", voin hyvällä omatunnolla vastata oppineeni röyhtäyttämään ja syöttämään tuttipullolla 7-kuukautista vauvaa. Tapasin tänään osastonjohtaja Alexin kampuksen lähistöllä olevassa kahvilassa ilman mitään sen kummempaa agendaa, vähän ehkä jäähyväisten merkeissä, hieman tulevaisuutta pohdiskellen. Alex oli liikenteessä syksyllä syntyneiden kaksostensa kanssa, joita sitten poikaporukassa paapoimme keskustellen samanaikaisesti Suomen ja Usan yliopistojen eroista, sekä mietiskellen mitä annettavaa muusikoilla, musiikin teoreetikoilla, musiikkitietelijöillä ja etnomusikologeilla on toisilleen.

Viime viikot ovat hujahtaneet ohi vinhasti. Aloin pikkuhiljaa muuntautua jälleen pianistiksi. Pari konserttia Pennssylvaniassa viulistiystäväni, yksi Bostonissa huilistikaverini, ja lopulta viime viikolla Harvardissa lehdenkääntäjäystäväni kanssa (ohjelmassa oli mm. Boulezin kolmas sonaatti...) rakensivat yhdessä sopivan kalenteriuhan, jota vastaan taistelussa toimi ainoastaan harjoittelu. Niin on hyvä kuin käy, kuten ex-pääministeri Aho tapasi sanoa, ja kesäkuussa sarastava vihonviimeinen Beetu-levytysperioodi Kuhmossa on mainittujen konserttien valmistautumissavotan myötä muuntunut jouhevammaksi hankkeeksi. Ainiin, olihan tässä vielä pieni fortepianokoukkukin - varsin privaatti mutta sitäkin arvokkaampi. Saimme nimittäin viihdoin ja viimein Bob Levinin kanssa aikaiseksi session, jossa ensin minä soitin ja herra kuunteli ja sitten herra puhui ja minä kuuntelin. Olin valmistanut Beethovenin Op. 2 No. 2:een erilaisia ornamentteja (jotka muuten menevät narulle kesäkuussa) ja odotin kovin mitä Levinillä olisi niihin sanottavaa. Hän ei sanonut mitään, aivan kuin olisi maailman itsestäänselvin asia koristella varhaista Beetua. No, tämä sanomatta jättäminen sanoikin sitten aika paljon.

Huhtikuussa täällä oli myös harvinaisen filmaattista seuraa. Erinomaiset Sanna ja Petra olivat reilun viikon verran antamassa valonsa loistaa ja tämän jälkeen paikalle pamahti yhdistetty Havumetsien Miesten ja Ugriklubin kaukopartio Kari-Juha-Pauli. Erinomaisessa seurassa oli todella avartavaa perehtyä Bostonin kaupallistaiteellisiin ohjelmasisältöihin sekä esitellä Harvardin tunnelmaa ja tarjontaa. Tyttöjen kanssa kuulimme/näimme mm. eteläafrikkalaisen animaatiotaitelijan William Kentridgen ihmeellisen ja ajatuksia runsaasti herättävän luento-performanssin aiheesta "geographic memory." Poikain reissun suurimpia elämyksiä olivat E-P Salosen johtama BSO:n konsertti (mm. Salosen viulukonsertto sekä koko Tulilintu baletti) sekä Borromeo-kvartetin Beethoven-konsertti Gardner Museumissa. Kaikkien viime vuosien hienojen Beethoven-elämysten joukossa konsertti nousi emotionaalissessa ja inhimillisessä herkkyydessään sekä säkenöivässä nerokkuudessaan aivan kärkipäähän. Olin itse asiassa hieman varautunut olemaan varauksellinen heidän Op. 130:nsa suhteen, he nimittäin soittavat kvarteton Grosse Fuge finaalinaan, kun taas minä (Huom. merkittävä kvartettoasiantija...) pidän myöhemmin sävellettyä vaihtoehtofinaalia kiinnostavampana valintana. No, olin 120% vakuuttunut kaikesta kuulemastani konsertissa, eli se siitä.

Pidin myös toissaviikolla osastollamme esitelmän. Aihe oli kekseliäästi "Writing About Beethoven", mitä sitä mennä merta edemmäksi kalaan. Esittelin kirjaprojektini ja luin kolme eri otetta kirjoittamastani. Vastaanotto oli täkäläiseen tapaan erittäin lämmin, paikalla oli ylipäätään mukavasti yleisöä ja myös kaikki proffat joiden kursseja olen seurannut tulivat kevätkiireittensä keskeltä kuuntelemaan. Pyysin kriittiseksi ja tarkkanäköiseksi tietämältäni yleisöltä palautetta ja sitähän sitten tulikin. Yllättävin ja paljon Harvardin spesifistä kokonaisvaltaisuudesta (kaikki varmasti ymmärtävät tuon) kertova kommetti tuli teoriaproffa Clarkelta, joka sanoi että kirjoitat niin monesta näkökulmasta, mutta soittamisesta et kirjoita juuri mitään. Tuo osui maaliin, on nimittäin tosiaan niin, että jo vuosia jatkunut kirjoitusprojekti on ollut paljolti comfort zonen ulkopuolelle asettumista ja ehkä nyt alkaisi olla aika tuoda tekstiin mukaan myös vahvuusalueet, eli soittaminen ja esittäminen. Tämänhetkinen ajatus on omistaa sonaatit Op. 10 soittamisen eri osa-alueita varten.

Vielä ennen loppurunoa huhtikuun yllättäjäpalkinnon luovuttaminen. Ja se menee... tadaa.... Pauli Jumppaselle, joka kuunteli osastomme perjantai-sarjassa nuokkuvan oloisena ja silmät puoliummessa 50 minuutin esitelmän Tristanin roolissa 1800-luvulla laulaneiden tenorien instrumentaalisesta suhteesta Wagnerin rooliin lataamiin odotuksiin. Vieraileva luennoitsija puhui varsin värikästä mutta kovin hiljaista brittienglantia, jota minun oli erittäin vaikea seurata. Olin kokolailla varma, että koko muulta ryhmältämme esitelmä meni niin sanotusti yli hilseen. Illalla ravintolassa päätin puoliksi piruuttani kysyä "pojat, mitäs päivän esitelmä mielestänne käsitteli?", johon Pauli vastasi n. 3,5 minuutin varsin eritellyllä ja yksityiskohtaisella tiivistelmällä esitelmästä. Vakuuttava suoritus!

Ja sitten se loppuruno, joka itse asiassa on alku. T. S. Eliotin The Waste Land kuuluu vuodenaikaan ja tässä siitä avaussäkeistö. Kannattaa lukea loputkin...

I. THE BURIAL OF THE DEAD APRIL is the cruellest month, breeding
Lilacs out of the dead land, mixing
Memory and desire, stirring
Dull roots with spring rain.
Winter kept us warm, covering
Earth in forgetful snow, feeding
A little life with dried tubers.
Summer surprised us, coming over the Starnbergersee
With a shower of rain; we stopped in the colonnade,
And went on in sunlight, into the Hofgarten,
And drank coffee, and talked for an hour.
Bin gar keine Russin, stamm’ aus Litauen, echt deutsch.
And when we were children, staying at the archduke’s,
My cousin’s, he took me out on a sled,
And I was frightened. He said, Marie,
Marie, hold on tight. And down we went.
In the mountains, there you feel free.
I read, much of the night, and go south in the winter.

Hauskaa Wapun odotusta!


Paavali

Kulttuurikimara

Kiireisen työskentelyrutiinin lomassa on viime viikkoina tullut harrastettua erilaisia kulttuuririentoja ja niiden myötä tullut tutustuttua kovin erilaisiin yleisöihin. Kävin pari viikkoa viikkoa sitten viikonlopun vietossa New Yorkissa, jossa sain liittyä erinomaiseen kuopiolaiseen seurueeseen, jonka kanssa kävimme Metropolitan Opera:ssa katsomassa Puccinin Madame Butterflyn. Oli hienoa vihdoin päästä kuulemaan Metin orkesteria, jota monet täkäläiset ystäväni ovat kehuneet maan parhaaksi. Placido Domingon johtama pumppu olikin tosi laadukas, joskaan ihan odottamani kaltaiseen hehkuun eivät he ainakaan tuona iltana yltäneet. Met on monessa mielessä perinteinen oopperatalo: iso osa yleisöstä on paikalla smokeissa ja nauttii väliajalla kuohuviiniä. Talo on arkkitetuuriltaan vähän kuin Helsingin rautatieaseman, Finlandia-talon ja Aleksanterin teatterin risteytys. Sisukset on täytetty vanhahtavalla, jopa hieman "venähtävällä" samettiverhoiluilla ja upeilla portaikoilla. Kuulu vetonaula ovat ökykattokruunut, jotka muuten nousevat esityksen alkaessa hieman James-Bond-tyylisesti salin kattoon. Myös Metin ohjaukset ovat pääsääntöisesti perinteisiä. Pinkerton olikin lavalla valkoisessa laivastotakissa, japanilaiset naiset kimonoissa ja miehet leteissä riisipuikot hiuslaitteita tukemassa.

Seuraavana iltana menimme Broadwaylle Richard Rodger's Theateriin katsomaan paljon polemiikkia  herättäneen Broadway-version Gershwining Porgy ja Bess:stä. Näin itse asiassa saman shown viime syksynä jo Bostonissa, kun sitä hiottiin täällä Brodayway-kuntoon. Produktio on kovasti retusoitu alkuperäisestä oopperasta, mikä on herättänyt sekä kriittisiä että ylistäviä lausuntoja. Broadway-legenda Stephen Sondheim kirjoitti jo ennen ensi-iltaa New York Times:iin kitkerän arvion koko projektista, mikä tietenkin toi sille ekstra-paljon mainosta ja katsojia. Muokkauksen idea on ollut, että koska nykyisen tiimin mukaan oopperan alkuperäiset luojat George Gershwin, DuBose Heyward ja Ira Gershwin loivat epätotuudenmukaisen kuvan afroamerikkalaisesta kulttuurista, ovat he nyt halunneet uudistaa tuon kuvan, jotta teos olisi toimivampi. Molemmat näkemäni esitykset olivat totta tosiaan toimivia, ja oli oikeastaan aika surullista huomata, miten paljon akuutimpaa koko meininki oli verrattuna edellisen illan hieman jäykähköön Metin touhuun. No, mielessä on kyllä vielä viime kesän Lohengrin Savonlinnasta, joten ei pidä heittää lasta pesuveden mukana... Ainii, se yleisö. Tunnelma oli toki välittömämpi kuin Metissä, mikä sopiikin luontevasti musikaali-genreen. Hieman kuitenkin yllätyimme, kun Porgyn saadessa teosken kulminaatiossa biisin pahiksen hengiltä yleisö yltyi hurraahuutoihin ja aplodeihin. Villin lännen meinikiä!

Kävin muuten ennen musikaalia päivällä vähän "tekemässä töitä" Central Park:ssa. Työskentely piti sisällään rauhallista kävelyä ja Beetun op. 130:n kuuntelua iPodista. Olin juuri kirjoittamassa biisistä Waldstein-lukuun, ja Keskuspuisto on tietenkin erinomainen paikka kuunnella musiikkia ajatuksella. Kevään tulon merkit olivat hyvin nähtävillä, kuten kuva kertoo :)

Seuraavana päivänä menimme aamupäivällä MoMa:an, joka olikin upea tuttavuus. Periaatteessa noissa isojen kaupunkien nykytaiteen museioissa on aina aika tavalla samanlaista taidetta (lue: samojen taiteilijoiden töitä) esillä. Warholia, Pollockia, Jasper Johnsia, Kandinskya, Baconina, jne. MoMa:ssa jutut olivat tosi hienosti kuratoituja, teokset soljuivat hienosti ja tilasuunnittelussa oli onnistuttu siinä määrin hyvin, että jopa ruuhkaisena kevätsunnuntaina museosta ja sen tarjonnasta pystyi todella nauttimaan.

Iltapäivällä kiirehdimme Brookliniin Barge Music:iin kuuntelemaan kamarimusiikkikonserttia. Barge on pieni laiva, joka kelluu Brooklin Bridgen kupeessa. Viulisti Mark Pescanov vetää useita kertoja viikossa soivaa kamarimusiikkisarjaa, jossa soitetaan perinteisiä teoksia mutta myös nykkäriä ja vanhaa musaa. Pescanov itse soittaa paljon, ja soitti kaiken tässäkin konsertissa, joka oli osa Bargen "masterworks"-sarjaa. Kuulimme Haydnin Es-mollitrion, Beetun Haamutrion ja Ravelin trion. Kappaleiden välillä Pescanov lupsakasti jutusteli yleisön kanssa asioista, joista usein saa lukea juhlavasti konserttien ohjelmalehtisistä, kuten vaikka kysymyksestä, mistä Haamutrio on saanut nimensä. Hudson Riverin laivaliikenne keinutti Bargea konsertin aikana taajaan, mikä toi tunnelmaan oman lisänsä. Yleisöä oli puoli laivallista, ehkä n. 35 henkeä, osa villapaidoissa, osa farkuissa. Jotenkin konsertti, vaikkei soitannollisesti edes mitenkään kauhean hiotusti sujunutkaan, toimi ja hengitti erinomaisen hyvin. Tuntui, että musiikki sai soida juuri sellaisessa sosiaalisessa tilanteessa, jota varten se oli sävellettykin.

Nykissä oli siis hauskaa, mutta löytyy sitä kulttuuria täältä "provinssistakin". Viime viikolla kävimme Boston Ballet:ssa katsomassa heidän maaliskuun shownsa, Play With Fire. Ilta koostui kolmesta upeasta kappaleesta, joista ensimmäisen, Sharper Side Of Dark koreografinaan Jorma Elo, musiikin eli Bachin Goldberg-variaatiot veti jousitrio montusta livenä. Toinen ja illan ehkä vaikuttavin kappale oli megakoreogaphi Jiri Kylianin Bella Figura, musiikkina oli Lukas Fossia, Pergolesia, Vivaldia ja vielä paria muuta barokkirokkaria. Kylianin upea, tosi esteettinen mutta haastavan symbolinen tyyli teki minuun suuren vaikutuksen. Vika biisi oli Christopher Brucen Rooster, jossa muzakkina oli Rollareiden hittejä, tyyliin Paint It Black ja Ruby Tuesday. Rooster oli vähän sellaista jive-diskotanssi meets joutsenlampi-sekasotkua, jätti meikäläisen pikkaisen kylmäksi. Muttamutta, Boston Ballet on erinomainen ensemble, ilmeisesti maailman merkittävistä balettiensembleistä ehkä vapautuneimmin modernismiin suhtautuva. Mikko Nissinen on ollut 10 vuotta firman taiteellinen johtana, joten kyllä taas kelpasi olla suomalainen. Boston Ballet tulee kuulemma Helsinkiin vierailulle ensi syyskuussa. Suosittelen lämpimästi lippujen hankkimista!!

Baletin yleisö on selvästi oopperayleisöstä poikkeavaa, vaikka sekin pukeutuu aika hienosti. Paikalla oli selvästi oopperaa enemmän nuorisoa ja myös silmiinpistävän paljon nuoria pareja. Kenties baletti avoimen sensuellina taidemuotona on hyvä paikka treffeille. Ymmärtäähän tuon, kenties ilta sujuu suopeammissa tunnelmissa esim Bella Figuran (kuva yllä) kuin vaikka viiden tunnin Götterdämmerungin jälkeen...

Viime viikolla oli sitten yhtenä kauden huipentumista Van Halenin konsertti Bostonissa. Eddie on taas vaihteeksi lyöttäytynyt Diamond Daven kanssa kimpaan ja uuden levynkin he ovat pukanneet. Show oli aivan mahtava! Lähinnä tietenkin Eddien uskomattoman hienon soiton, mutta myös muutenkin hyvin suunnitellun meiningin ansiosta. Ohjelmistossa oli ainoastaa uuden levyn biisejä ja vanhaa Van Halenia, ei siis yhtään Sammy Hagarin kauden biisiä. Keikka kesti pari tuntia, Dave sai olla seremoniamestarina ja vähän tanssahdella keskilavalla Eddien keskittyessä taas kerran soittamaan jok'ikisen soolon niin, kuin ne on oppinut levyiltä ja YouTubesta kuulemaan. Kun biisien rungot ovat niin yksinkertaisia, on itse asiassa tosi tärkeää, että kaikki ne pienet erinomaisella maulla suunnitellut taustakuvioinnit kuulee myös keikkatilanteessa. Kitarasoolossa kuultiin perinteinen sekoitus Eruptionia, Cathedralia ja Fair Warningin aloitussooloa.

Sellainen hauska yllätys keikkaan myös liittyi, että lämppärinä esiityi vanha funk-bändi Kool And The Gang. Valinta oli itse asiassa tosi toimiva, sillä vaikka Kool onkin tyylillisesti tosi kaukana Van Halenistä, yhdistää molempia party-henkisyys ja hyväntuulisuus. Ehkäpä Kool oli myös hyvä avausnumero ennen Diamond Davea, vähän Mr. Gigolo-tyyliin. Toinen pieni yllätys oli se, että Van Halenin uusi basisti Wolfgang "Eddien poika" Van Halen oli tosi hyvin kartalla. Toka biisi oli Running With The Devil, jonka alkaessa Wolfgang oli kiivennyt lavan keskellä olevaan torniin, josta basso sojotti kahden ekan tahdin ajan taivaisiin, jolloin täpötäysi TD Garden jotakuinkin räjähti. Eddien oma toinen nimi on muuten Lodewijk, eli perheessä on nyt sitten sekä Wolfgang että Ludwig. Vieläköhän sieltä löytyisi Joseph? Konsertissa oli aika tasaisesti edustettuna sekä Boston Bruinsin että Van Halenin t-paidat. Yleisö oli varmaan kaikista tämän kulttuurikimaran tapahtumista monipuolisinta. Tai no, ehkäpä n. 40 vuotiaat könsikkäät olivat lievästi yliedustettuina. Mutta hepä ovatkin tunnetusti "tough crowd", joten pointsit menevät Van Halenille!

Tämmöistä täällä, tänään oli 18 astetta lämmintä ja kampuksella suihkulähteet täydessä käynnissä. Kesä tulee, mutta tulkoon!

Hyviä kissoja, pajun- tai mitä tahansa!!

Paavali

Kova Paketti

Uskokaa tai älkää, olen aloittanut kaikki viimeaikaiset blogipäivitykset sillä ajatuksella, että "nyt tulee vähemmän tekstiä ja enemmän kuvia." Koska en ole tässä selvästikään kauhean hyvin onnistunut, päätin että tällä kertaa tulee lähes pelkästään kuvia.

Tässä alla siis kokoelma mainoksia Amerikasta ajalta, jolloin miehet olivat rautaa ja naiset keittiössä...

Paitsi että eivät nämä ilmiöt aivan kateissa ole Amerikasta vielä tänäkään päivänä, jos kohta eivät ole koto-Suomestakaan....

Mukavaa, terveellistä, raikasta, ahkeraa, kekseliästä ja ennenkaikkea soveliasta viikkoa kaikille!!!

Paavali

Straight From the Horse's Mouth

Säveltäjä Alvin Curran on ollut tämän viikon vieraana Harvardin Musiikkiosastolla. Eilen hän piti Louis C. Elson lecturen, jota kuuntelemassa oli vain noin parikymmentä valveutunutta. Väkikato herätti lievästi  pahennusta ja tänään asiasta keskusteltiin osaston kahvipöydissä. Eräs mielipiteen mukaan on valitettavaa, että "yltiödemokraattisena" instituutiona Harvard ei voi sanoa opiskelijoille: "tälle luennolle sitten tullaan" ja kun yksi osaston proffista oli järjestänyt luennon kanssa päällekäin jonkin lukupiirin, oli osanotto tosiaan aika laimeaa. Elson lecture järjestetään kahden vuoden välein ja edellinen puhuja oli Alfred Brendel, jota muuten oli kuuntelemassa, ja silloin oli sali täynnä. No Curranilla oli valveutunut yleisö ja valveutunut oli luennoitsijakin!

Alvin Curranin luento oli kyllä Brendeliä monin verroin mielenkiintoisempi. Brendel esitteli pari ideaa jokaisesta Beetun pianosonaatista. Asiaa oli paljon mutta pointti puuttui. Curranillakin oli paljon asiaa, mutta lisäksi oli sanottavaa ja vielä sanottavassa ydin. Niille jotka eivät hemmosta ole aikaisemmin kuulleet: Alvin Curran on amerikkalainen säveltäjä, joka on 1960-luvulta alkaen ollut keskeinen hahmo siinä uuden musiikin rintamassa, joka on pyrkinyt kyseenalaistamaan länsimaisen taidemusiikin lähes kaikki parametrit: sävellajeista, atonaalisuudesta, harmonioista, äänistä, soinneista, yleisöistä, esittäjistä, soittimista, saleista, musiikin tuottamistiloista, musiikin kuuntelutiloista, suunnitelluista, suunnittelemattomista, improvisoiduista, ihmisäänistä, luonnon äänistä kaikkeen kuuluvaan ja kuulumattomaan, jonka mitenkään voi katsoa joko liittyvän tai olevan liittymättä siihen laajaan käsitteeseen musiikki, joka kaikissa maailman kulttuureissa on millään tavalla ollut läsnä. Koska lokerointi auttaa koordinaattien määrittelemisessä, lienee Curranista paikallaan mainita se, että hän oli John Cagen ja Elliot Carterin oppilas, ja hän oli Frederic Rzewskin ja Richard Teitelbaumin kanssa perustamassa MEV:tä eli Musica Elettronica Vivaa Roomassa 60-luvun puolivälissä. Ryhmä oli yksi osatekijä 60-luvun kreisissä modernin taiteen, politiikan, hippiaatteen, kaikenlaisen vapautumisen ja sodanjälkeisen yhteiskunnallisen murroksen minestronea. Puhtaasti musiikillisesti he edustivat "downtown"-tyyppistä vaihtoehtoa tiukemma taidemusiikin linnakkeelle Darmstadtissa, joskin ryhmät overläppäsivät ja kävivät myös keskustelua toistensa kanssa. "Downtowniin" kuului vapaa liikkuminen musiiki eri genrejen välillä: pop, folk, rock, maailmanmusiikki ja kaikki näitä määrittelemättömämpi kama oli legitiimiä. MEV nojasi myös selkeästi amerikalaisuuteen, jolle ainakin Curranin mielestä Euroopassa oli selkeä, jatkuva ja vahva kysyntä aina 80-luvun loppupuolelle saakka.

Curran puhui eilen otsikolla "The New Common Practice, Or A Life In Unpopular Music." Lisäksi hän vieraili tänään Music and Politics -kurssillamme. Meidät oli määrätty lukemaan Curranin tekstejä ja kuuntelemaan hänen musiikkiaan voidaksemme luennolla tänään esittää hänelle kysymyksiä. Aluksi kuuntelemani Curranin pianokappaleet, ts. kasa fragmentteja hänen kuusi tuntia kestävästä teoksestaan Inner Cities, sekä pianoralli The First Piano Piece, eivät kauheasti säväyttäneet. Kappaleet vaikuttivat rasittavilta ja sekavilta Satie-henkisiä tunnelmia ja triviaaleja honky-tonk-renkutusia yhdisteleviltä tajunnanvirtakyhäelmiltä. Tässä vaiheessa muuten värväsin Seppo Varhonkin kuuntelemaan Currania ja jaoimme pari molemmin puolin aika nuivaa viestiä halpahintaisesta sekoiluörbäilystä, jollaisena musiikki oli meille näyttäytynyt. Velvollisuudesta kuuntelin sitten lisää ja kun siirryin ensemblekappaleisiin Mass Pike (täkäläinen kehätie, ei siis mikään julmetunmoinen hauki...), Sound Pool, Maritime Rites ja joukkoimprovisaatio Pozzullana, aloin lämmetä. Eilen kun sitten luennolla kuuntelimme teoksia Pittura Fresca sekä I Dremt of John Cage Yodeling in the Zurich Hauptbahnhof, olin jo kokolailla myyty. Tajuntaani nimittäin iskeytyi, että Curran on tehnyt käsittämättömän työn ja koonnut eräänlaisen soivien kulttuurillisten referenssien globaalin tietokannan, josta hän ammentaa loputonta materiaalia musiikkiinsa. Voisi kuvitella, että biisit ovat sitten näiden materiaalien sekavaa räiskintää mutta kun ei; ne ovat pitkälle vietyjä ja kultivoituja taideteoksia, joissa soivalla materiaallilla tuntuu aina olevan jokin tarkoitus ja idea. Suomeksi: biisit (varsinkin ensemblekappaleet) ovat todella hienon kuuloisia. Ja sitten bonuksena tulee vielä,  että teokset edustavat ehdoitta sitä yhteiskunnallisfilosofista maailmankatsomusta, joka Curranilla on. En usko koskaan törmänneeni säveltäjään, jonka koko tuotanto niin täysipainoisesti soi hänen maailmankatsomustaan.

Kuunnelkaa itse, mutta suosittelen, että kuuntelette vähän enemmän kuin kahta kappaletta. Katkelmia löytyy tuolta: http://www.alvincurran.com/listen.html

Tässä vähän ajatuksia, joita kirjasin tänään luennolla ylös.

AC:
60s all sort of liberation movements, equalities of peoples, sexes, musics, all these multiple coming togethers were important for us.

I begun totally unpolitical but as I went to Rome, having heard that one can live there with a dollar a day, I ended up pulled in all that was happening in Europe.

change is possible!

the 60s we experienced was a combination of hippie utopias, deadly serious activists that wanted to take power, and somewhere between those us making music with everything we could get our hands on. That was an enormous panorama and mix.

Everyone could make music with pure will. We invited amateurs to come and play with us, which got us in trouble when MEV became famous and we got all these invitations to play at the European music festivals.

MEV's score was that there was no score.

European public radios were funding this incredible new music scene. It was the European taxpayers who paid for all that music, and CIA funded us too. They were fighting the Soviets by trying to create a wall of avant grade, and they ended up supporting the Italian Communist Party! Of course that wasn't the only way they fought.

Collective improvisation creates a similar sensation than singing Messiah or the 9th Symphony in a big choir.

People make music to be able to disappear, and then reappear together with others in music.

When you're improvising in a group and don't know what you do, stop. Start again when you know exactly what you're doing.

I don't like quoting other composers' works, but occasionally I slip on a banana peel and end up quoting.

Sound can have meaning. When I had composed Crystal Psalms I was confronted with a German philosopher who was angry that I had tried to capture part of the events of Crystal Night in the piece commemorating it. I told him that I hadn't, the piece was only a sonic piece. When I walked out of that meeting, I got the inconvenient feeling that I had lied.

In Inner Cities I wrote this endless melody that comes from everywhere and belongs to everyone.



Kuunnelkaa, jos kiinnostaa. Minä vaikutuin tästä tyypistä todella. He's the real thing!!!


Paavali

The Greatest Sin of a Man

Nyt alkaa olla tosi kyseessä. Tekstiä pitäisi syntyä päivittäin - ja mieluusti vielä sellaista, jonka takana voi seisoa vielä vuosien päästä. Kuuntelin viime viikolla Prof. Suzannah Clarkin musiikkiosaston jatko-opiskelijoille pitämää publishing-workshoppia, jossa esille nousi monia kirjoittamiseen ja julkaisemisen etiikkaan liittyviä kysymyksiä. Suzie puhui kirjoittajalta vaadittavasta ehdottomasta tarkkuudesta mutta kehoitti toisaalta olemaan rohkea. Hän varoitteli perfektionismin vaaroista ja neuvoi, että julkaista pitää silloin kun on jotain sanottavaa. Julkaistavan materiaalin, oli sitten kyseessä kirja tai artikkeli, tulee olla Suzien sanoin "almost perfect; not absolutely perfect, since then you never publish anything."

Eettinen kirjoittaja häivyttää virheiden pelon luottaa itseensä. Hänen tulee hyväksyä se, että aina tulee olemaan niitä, jotka osoittavat tekstistä myöhemmin sekä virheitä että tulkintoja, joita on syytä tarkistaa. Tuo "eettinen" on siinä mielessä tärkeä määre, että kirjoittajan tulee aina kirjoittaa sen hetkisen parhaan tietonsa mukaisesti. Tämän kuuleminen oli sekä lohdullista että kova haaste. Nimittäin, kun on vuosia kirjoittanut ohjelmatekstejä Beethovenista on matkalla reppuun kertynyt kaikenlaisia omia johtopäätöksiä, joihin on tykästynyt mutta joihin ei itse asiassa ihan täysillä enää luota. Nyt se kaikki saa mennä!

Tulin tänne syksyllä aika selkeän kirjakonseptin kanssa. Tarkoitus oli kirjoittaa "Companion to Beethoven Piano Sonatas" pitkälti niiden tekstien pohjalta, jotka aikanaan kirjoitin konserttisarjoja varten. Tein syksyllä aihetta varten taustatyötä mutta siirsin kirjoittamisen aloittamista osin koska halusin hyödyntää yliopiston kurssitarjontaa, osin siksi että halusin vielä miettiä lähestymistapaa. Joululoman aikana soppa hautui ja kun tammikuussa tuli eteen se väistämätön tilanne, että ruutu katseli minua kutsuvan valoisasti näppäimistön virnuillessa siinä alapuolella, tajusin konseptini perusteitaan myöten muuttuneen. Kirja jota nyt kirjoitan, ei esittele Beethovenin sonaatteja. Se esittelee Beethovenin sellaisena, kuin sonaatit ovat Beethovenin minulle esittäneet. Onko sekavaa? Jos on, niin odottakaa sitä kirjaa, siitä vasta sekava tuleekin ;). No, ei ehkä tule. Kirjan tämänhetkinen työnimi on: "Beethoven through his Piano Sonatas."

Idea on siis, että jokainen sonaatti avaa oman teemansa Beethoveniin. Pääpaino ei ole sonaattien opettavaisessa esittelyssä, vaan pyrin antamaan lukijoille sekä kiinnostavaa informaatiota että hedelmällisen lähtökohdan teosten kuuntelulle. Pyrin tarjoamaan monipuolisen, valistuneen mutta myös kriittisen kontekstin, ja toivon tämän innostavan lukijoita tutustumaan itse siihen lähes loppumaaan materiaaliin, jota Beethovenista on tarjolla. No, on minulla noiden ylevien teemojen lisäksi myös yksityiskohtaisempiakin tavoitteita. Yksi on koettaa jotenkin tulla toimeen Beethoven-historian ongelmallisten piirteiden kanssa. Beethoven on eräällä tavalla modernin musiikkitieteen murheenkryyni, sillä se kanonisoitu Beethoven-käsitys, jota 1820-luvulta asti on rakennettu on monessa kohtaa melkoisen tuuletuksen tarpeessa. Eräs kaverini täällä kiteytti asian aika hyvin kun sanoi: "until recently Beethoven scolarship has mostly been about trying to prove why Beethoven is more amazing than any other composer."  En usko olevani se "musiikkitieteilijä", joka tuon tarvittavan suuren puhdistuksen tulee tekemään, mutta oma vaatimaton mutta vähäinen tavoitteeni on pyrkiä välttämään niitä karikoita, joille Beethoven-historiankirjoitus on 200 vuoden ajan enemmän tai vähemmän tietoisesti ajanut.

 Yksinkertaistaen: minun Beethovenini ei ole se "kuuro nero, joka pui nyrkkiä Jumalalle; joka ei saavuttanut onnea yksityiselämässään; joka mullisti musiikin yhteiskunnallisen merkityksen; jonka varjoon kaikki tulevat säveltäjät jäivät; jonka esikuvia olivat ainoastaan Bach, Händel, Gluck, ja Mozart." Minun Beethovenini oli ennenkaikkea "his own contemporary." Beethoven oli aikansa tuote, joka työskenteli hyvin pitkälle samojen sävellyksellisten konseptien kanssa kuin iso osa aikalaisistaan. Hänen musiikkinsa on erittäin akuuttia ja toimii vielä tänäkin päivänä, mutta sen todistamiseen ei kannata ruutia tuhlata. Kiinnostavaa on katsoa Beethovenista taaksepäin ja Beethovenista eteenpäin, ja siinä maailmassa näkyy muutakin kuin Haydn, Mozart, Schenker ja 5. Sinfonia.

Noniin, mitä täällä on siis toistaiseksi saatu aikaan? Olen kirjoittanut aika pitkälle luvut noin viidestä sonaatista, lisäksi on toinen mokoma vielä nupullaan olevia lukuja. Kuutamosonaattiluku käsittelee musiikillisen merkityksen historiaa. Luon katsauksen Beethovenin aikaan, miten silloin musiikista kirjoitettiin? Mitä tapahtui 1800-luvulla, jolloin musiikin autonomisuus muista taiteista kasvoi, miksi? Miten sama kehittyi teoreettisessa ajattelussa? Miten toisen maailmansodan jälkeen oli kenties sopivampaa kuulla Beethoven abstraktina musiikkina eikä niinkään saksalaisena musiikkina? Hermeneuttinen analyysi ja Lawrence Kramer mullistivat 1980-luvulla käsityksen musiikin kulttuurillisista perusteista. 2000-luvulla hermeneutikot ovat saaneet vastareaktion ja kylmää kyytiä mm. Princetonin proffalta Carolyn Abbatelta. Ja lopuksi vielä käytännöllinen ja aina niin punnittu Tovey, jonka jälkeen esittelen oman analyysini Kuutamosonaatista. Aika pitkälle siis historiallinen pläjäys.

Totaalisen historiallinen luku onkin sitten Waldstein-teksti. Beethoven päätti nimittäin ystäviensä kehoituksesta säveltää uuden toisen osan jo valmiiseen sonaattiin. Waldstein-luvussa esittelen otsikolla "When to Replace a Movement?" muutkin tapaukset, joissa Beethoven tämän teki. Kreuzersonaatin finaali oli alunperin peräisin toisesta sonaatista, mitä tapahtui? Fidelioon Beetu sävelsi kaikkiaan neljä eri alkusoittoa, millaisia ne olivat? Kvartetto op. 130 päättyi alunperin Grosse Fugeen, mutta ensiesityksen jälkeen syntyi uusi finaali. Kohta parisataa vuotta onkin sitten kumpi finaali on "oikea"? Pohdin sitä, miksi juuri tästä tapaukesta on tullut niin tärkeä, kun muut yksittäisten osien korvaamiset yleisesti hyväksytään hyvinä ratkaisuina.

Myrskysonaatin yhteydessä käsitten sitä, miksi Beethoven ja Shakespeare varsinkin 1800-luvun alkupuolella niin usein rinnastettiin. Itse asiassa myös Haydnia verrattiin aikanaan Shakespeareen, mikä johtaa pohtimaan tuon ajan käsitystä Shakespearesta. En yritä todistaa, että Myrskysonaatti olisi Shakespearen innoittama (vaikka Schindler kertoo Beetun niin sanoneen) mutta kysyn: "jos se olisikin, mitä se merkitsisi meille esittäjinä ja kuulijoina?"

Analyyttisemmän näkökulman tuo sonaatti op. 10 no. 2 F-duuri, joka esittelee William Caplinin erinomaisen valaisevan teorian "Classical Form" 1990-luvulta. Mitkä ovat teorian perusteet? Mitä muoto Capinin teorian mukaan on? Esitän sonaatista myös luvussa oman Caplin-analyysini. Vastapainoksi on tarkoitus myös esittää Caplinin kanssa kilpaileva James Hepokosken Sonata-Theory, mutta en ole vielä päättänyt mikä sonaatti saa sen tehdä. Hepokosken teorian parasta antia ovat sonaattimuodon eksposition keskeltä leikkaava Medial Caesura, sekä sivuteeman ja lopputeeman väliin osuva EEC eli Essential Expositional Closure, jotka on tarkoitus niin ikään analyysissä esitellä.

Lisäksi on meneillään Appassionata-luku, jossa onkin sitten vähemmän historiaa ja enemmän omaa analyysiäni. Käsitykseni mukaan nimittäin teoksen erästä oleellista piirrettä on käsitelty sekä kirjallisuudessa että analyyseissä aika vähänlaisesti. Beetu vierittää kappaleessa kerta toisensa jälkeen duureja mestauslavalle, jossa giljotiini leikkaa niiden suurista tersseistä puolisävelaskeleen kokoisen pään romahduttaen ne systemaattisesti mollitersseiksi. Tälle idealle pohjautuvasta dramatiikasta muodostuu "primary agent in Beethoven's arguably most end-oriented multi-movement composition."En muuten aijo käyttää tuota giljotiini-metaforaa, mutta blogissa nyt voi vähän irroitella... Lisäksi harjoitan luvussa hieman musiikkitiedettä ja pohdin, mitä poliittisia motiiveja Leninin Appassionata-mieltymyksen alleviivaamisella mahtoi olla itä-blokissa vuonna 1970 Beethovenin 200-vuotisjuhlallisuuksien yhteydessä.

Tällaista, muutakin tosiaan on mutta niistä aikanaan.

Juu, ja sitten Mark Twainiin, joka sanoi: "the greatest sin of a man is putting on airs."

Sain taannoin kriittistä palautetta lukijalta (jonka nimeä en nyt mainitse), koska en edellisessä blogipäivityksessäni ollut maininnut Uuden Vuoden yön bridgepeliä, jossa Riikan (nimi muutettu) kanssa tarjosimme ja pelasimme läpi isoslammin 7♣. Syynä verkkohiljaisuuteeni oli tuo Twainin ajatuksia herättävä toteamus, joka hiljattain tietooni saatettiin. En tammikuussa tänne saavuttuani todellakaan ollut Uuden Vuoden yön tapahtumista täkäläisten pelikaverieni seurassa hiljaa. Kait heillä mitta täyttyi, koska lopulta Scott Nickrenz halusi jakaa kanssani tuon Mark Twainin lausunnon.

Mukavia talviviikkoja kaikille!


Paavali

Go Patriots!

Tänään on kilpailtu meren molemmin puolin. Kuuleman mukaan koto-Suomessa käytiin kuvernöörinvaalit, jotka Vanhasuomalaisten Salief Niinistov kuulemma vei varsin selvällä erolla kilpailijaansa Uusi Länsi-Fennia puolueen Peter Haavistjeviin. Onnittelemme voittajia ja häviäjiä, yhteistyö federaation keväällä valtakirjansa uusivan johdon kanssa tullee sujumaan hyvässä hengessä totutulla Paasimov-Kzechovstjovin linjalla.

Täällä on puolestaan vietetty Super Bowl-sunnuntaita. Kyseessä on Usan suurin vuotuinen urheilutapahtuma eli loppuottelu lajissa, jossa kolmisenkymmentä karskia könsikästä mäiskii toisiaan pari tuntia 110 miljoonan televisionkatsojan katsellessa touhua kotisoviltaan suu täynnä pizzaa ja chicken-wingsejä. Osallistuin itsekin yhteisöllisyyttä korostavana henkilönä riittiin, joka tällä kertaa oli siinäkin mielessä jännittävä, että toinen joukkue loppuottelussa oli oman kylän New England Patriots. Vastassa puolestaan oli täällä kovasti vihattu New York Giants. Bostonin ja Nykin välillä on urheilussa vähän sellainen Suomi-Ruotsi meininki, kuka tahansa muu saa skabassa pestä, kunhan ei vaan nykkiläiset ja tvärttom. Amerikkalainen jalkapallo on melko pointillistista touhua, peli katkeilee aivan koko ajan ja on ylipäätään enimmäkseen aikamoista nyhräämistä, jos ei suorastaan murjomista.

Tämän päivän ottelu oli itse asiassa aika jännä. Ensimmäisellä jaksolla näytti että Giants menee menojaan, kunnes viimeisen parin minuutin aikana Tom Brady näytti olevansa maineensa veroinen ja vei Bostonin kylmäverisellä pelillä pisteen johtoon. Toinen puoli näytti sitten menevän täysin Bradyn komennossa, kunnes n. kolme minuuttia ennen loppua Giants sai turn-overin (pallonriisto), jonka jälkeen toinen legendaarinen quarterback Eli Manning palautti näytöstyyliin nykkiläisten johdon. Patriots sai tilaisuutensa mennä ohi voittoon aivan pelin lopussa, mutta hyökkääjät eivät saaneet pelin viimeisellä sekunnilla Bradyn heittoa kiinni maalialuella. Ruotsi voitti.

Alkuvuosi on siis ollut mittelöiden aikaa. Edellä mainittujen lisäksi olen itse kamppailut viimeksi viikon verran flunssan kanssa ja sitä ennen pyörävarkauksien ja uusien konserttisalien hankalien akustiikkojen kanssa. No, ehkä ei pitäisi dramatisoida liikaa. Garder-museumin uuden salin avaijaiset olivat toki upea elämys ja niin on koko salikin. Sali on täysin symmetrinen, yleisöä on joka puolella ympärillä ja vielä kolmella salin kokonaan kiertävällä parvekkeella. Tunnelma on siis erittäin tiivis. Arkkitehti-akustikko-pari on aika celebrity-tyyppinen, salin on suunnitellut Renzo Piano ja akustiikan Yasuhisa Toyota, eli arkkitehtimaailman Aku Ankka ja Repe Sorsa. Toyotan tyyliin akustiikka on melko analyyttinen, todella miellyttävä muttei erityisen rikas, ainakaan mitä jälkikaikuun tulee. Soittaminen on siis herkkää hommaa, mitään ei tule ilmaiseksi.

Soitin avajaiskonsertissa Beetun Kuutamon ja Les Adieuxin sekä lisäksi Corey Cerovsekin kanssa Kreuzerin. Hauskaahan se oli, kun Uuden Vuoden korkeanpaikan leiri Raudaskylässä oli auttanut palauttamaan syksyn aikana kirjaston uumeniin osin hukkuneen soittotaidon ja sitä myötä esiintyvän pianistin identiteetin kohtuullisella tavalla takaisin. Ja kaikki kynnelle kykenevät, kannattaa todella käydä tsekkaamassa Gardner-museumin uusi siipi, se on salinkin lisäksi kerrassaan upea.

Uuden Vuoden ja tänne paluun väliin mahtui vielä vinyylilevytys Berliinissä. Emil Berliner Studioilla on vinyylikaiverrin ja he ovat pistämässä pientä yhteistyötä pystyyn erään saksalaisen levarivalmistajan kanssa.  Teimme aivan Berliinin ydinkeskustassa Potsdamer Platzin kyljessä sijaitsevassa perinteikkäässä Meistersaalissa parin päivän aikana todella jännittävän levytyksen. Ajattelemamme formaattiin sopiva melko perinteikäs ohjelma käsitti Sibeliuksen h-molli-impromptun, Wagner-Lisztin Isolden Lemmenkuolon ja Beetun op. 109:n. Kihelmöivän jännittäväksi touhun tekee se, että vinyylilevytyksessä musiikki kaivertuu suoraan lakkalevylle, kokonainen älppärin puolisko on soitettava kerralla sisään eikä editoimisen mahdollisuutta ole. Myös tekniikan kavereilla on kuumat paikat: guru ajaa vinyylikaiverrinta ja hänen pitää mukailla raitaleveyttä musiikin dynamiikan mukaan. Raita nimittäin heittelehtii myös sivusuunnassa ja jos raidat leikkaavat toisensa on otto pilalla.

Niin ja Meistersaalin tekee siis perinteikkääksi se, että kylmän sodan aikana siellä levyttivät mm. David Bowie ja U2, tuolloin oli nimittäin coolia olla hommissa Berliinissä, "vapaan" lännen viimeisellä vartioasemalla. Vaikka en olekaan täysin vakuuttunut siitä, että vinyyli sinänsä kuulostaisi cd:tä paremmalta, on vinyylilevytyksen tekemisessä todellakin oma hohtonsa. Tilanne muistuttaa enemmän konserttiesitystä, joskaan ihan konsertin kaltaista vapaamielistä fiilistä sitä tehdessä ei ole. On muun muassa tarkoin suunniteltava, mihin sijoittaa väärät äänet. Niitä kun on pakko jonkin verran olla, muuten ei "live"-levyttämisessä ole mitään ideaa ;)

Flunssan aikana pääsin sentään jossain määrin kunnolla kirjoittamisen makuun. Meneillään ovat luvut useammastakin sonaatista, nyt siis kirjoitan varsinaista Beetu-kirjaa varten. Alku oli takkuamista mutta aika pian tuntui jutun juoni löytyneen. Jospa lupaan kirjoittaa aiheesta enemmän seuraavan blogientriin...

Olen kuullut Suomen paukkupakkasista ja hieman kateellisenakin katsellut Ilmatieteenlaitoksen sivuilta lumikarttoja. Täällä oli toissaviikolla lyhyehkö n. pitkän viikonlopun mittainen talvi, mutta nyt se on jo ohi ja lämpöä on päivisin keskimäärin 5 astetta, plääh.

Mutta täällä ollaan ja hommelit jatkuvat!


Hyvää laskiaisaikaa!


btw, ylin kuva on viimeinen"late" fillaristani (suom. edesmennyt). Punainen paholaiseni pöllittiin tosiaan viime viikolla, mutta koska emme voi antaa terroristien voittaa, kävin heti seuraavana päivänä ostamassa uuden samanlaisen, tosin sinisen...