Happy Holidays!

Syksy alkaa olla pulkassa. Aikamoiseksi opiskelemiseksihan tämä loppujen lopuksi luiskahti. Seuraamani kurssit olivat niin mielenkiintoisia ja hyvin johdettuja sekä kurssien lopputyöt haastavuudessaan ja kiinnostavuudessaan niin vastustamattomia, että monet muut suunnitelmani saivat lopulta väistyä niiden tieltä. Lohdutukseksi tulee mieleen, erään vanha ystäväni muinainen tokaisu: "Greatest asset in my life has been time; time to react to new things entering my path."

Syksyn aikana on Harvard tullut tutuksi niin yhteisönä kuin instituutionakin. Vaikka ensi viikkojen "romanssi" onkin saanut väistyä arkisen aherruksen tieltä, ei innostus ja usko projektia kohtaan ole piiruakaan heikentynyt, pikemminkin päin vastoin. Olen miltei päivittäin kokenut arvokkaaksi mahdollisuuden saada ottaa tuntumaa asenteeseen ja tyyliin, joilla harvardilaiset itseään kehittävät. Jos pitäisi tiivistää täällä harjoitettavan työn olemus, menisi se jotenkin näin: Olemassa olevan tiedon ahkera mutta kriittiinen pänttääminen, eri suunnista tulevien ideoiden saattaminen keskinäiseen vuorovaikutukseen, toisten esittämien ajatusten herkkä kuunteleminen, ja last but not least, oman ilmaisun jatkuva hiominen. Vaikka täällä Amerikan Yhdysvalloissa ollaankin ihmisen yksityisten oikeuksien ja individualismin palvomisessa todella pitkällä (välillä liiankin), on Harvard loppujen lopuksi mitä suurin ryhmätyö.

Viime viikot toivat eteeni kivan käytännön projektin. Sain nimittäin Kiina-kurssin lopputyön puitteissa tilaisuuden palauttaa mieliin aikanaan Baselissa hankitun tuntuman klavikordin soiton jaloon, mutta ah-niin kimuranttiin taiteeseen. Tai ainakin se oli muisti-palailee-pätkittäin-tyyppisen hankkeen eräs tavoite. Valmistin kurssin kuratoimaan Transition/Transformation - Sounding China in Enlightenment Europe näyttelyyn pari iMoviella toteutettua dokumenttia, tai oikeastaan toinen niistä oli näyttelyn digitaalinen laajennus ja toinen eräänlainen media-essee. No, joka tapauksessa, pätkien soundtrackiksi nauhoitin klavikordilla Rameaun clavecin-kappaleet Les Cyclopes ja Les Sauvages. Rebekka Angervon erinomainen translation-helpdesk oli projektissa merkittävästi apuna, jesuiitta Joseph Amiot'n 1700-luvun ranska meni näet meikäläisen "Alliance-Francaise + 10 vuotta"-kielitaidolta aika pahasti yli hilseen. No, palaset saatiin paikoilleen ja projekti on onnellisesti purjehtinut lukukauden lopun satamaan.

Season-osastolla on saatu seurailla Thanksgivingin jälkeen alkanutta amerikaanien Joulunodotusta ja siihen liittynyttä ostosrumbaa. Taino, on siihen tullut vähän itsekin osallistuttua. Suklaapuodit täyttyvät asiakkaista ja ostoskeskukset muuttuvat markkinatalouden makaabereista mausoleumeista läntisen kulutusideologian temppeleiksi, whoah! Ja ostosten lomassa käydään pikkujouluissa, elokuvissa, nutcrackerissä ja tietenkin luistelemassa! Niin myös Yours Truly. Alla todisteena kuva MIT:n luistinradalta toissaillalta. Mitenkähän olisi tuolla taivutuksella pärjätty Lake Placidissä vuonna 1980?

Materiaalisen valmistautumisen lisäksi valmistaudutaan täällä lomakauteen jättämällä tilapäishyvästejä lukukauden aikaisille opiskelu- ja työtovereille. Jännä piirre kortteihin ja sähköposteihin liitettävissä toivotuksissa on, että ihmiset eivät näköjään meikäläisen yhtenäiskulttuurin tapaan toivota "Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta", vaan täkäläinen fraasi (joka muuten löytyy myös useimmista "Joulukorteistakin") kuuluu: HAPPY HOLIDAYS! Ja hyvä niin. Joulua ja Uutta Vuotta sopii tietenkin viettää vaikka kuinka, mutta kriittisesti tarkasteltuna saattaa meikäläinen toivotus olla kaikille joka tilanteessa tokaistuna suorastaan hieman epäsensitiivinen. Juutalaiset ja muslimit eivät pahemmin Joulusta perusta ja kiinalaisillekin taitaa koittaa Uusi Vuosi vasta jonkin ajan päästä. Eikös toivotuksen oikeastaan kannatakin olla sellainen, jonka viestin sekä toivottaja että vastaanottaja voivat täytenä jakaa. Ja mikäpä täkäläistä monikulttuurista ja ahkeran työnteon yhteiskuntaa paremmin yhdistää kuin loma. Siis loma monikulttuurisuudesta oman porukan kesken, ja loma kovasta työnteosta "aivot-narikkaan" tyyppisellä agendalla footballia katsellen ja paisteja ahmien.

Huomenna siis kotia kohti. Kuuleman mukaan lumitilanne on ainakin Etelä-Suomessa aika lohduton. Tämän on myös Ilmatieteenlaitoksen erinomainen nettisivu minulle miltei joka aamu vahvistanut... No, eipä ole lumitilanteessa täälläkään kauheasti kehumista. Kotikaupunkini Somervillen asukkaat eivät tosin anna tilanteen häiritä. Jouluvalot ovat olleet pimeitä iltoja piristämässä jo lokakuulta, vaikkakin monet viritelmistä menevät melko lailla suoraan "kylähullu-osastolle". Tuo oheinen kuva ei ole valorakennelmista runsaimpia, mutten voinut vastustaa harmaan rauta-aidan, pukin ja lumiukon symboolista jos kohta hieman inhorealistista yhdistelmää. Pukkihan lentää Jouluyönä maailman kaikkiin kolkkiin, ja lumiukko on miltei jokaisen pohjolan lapsen jakama ensimmäinen lumeen ja talveen liittyvä unelma. Ja tuossa nuo hahmoista eeppisimmät nyt seistä toljottavat aidatulla pihalla pimeässä vesisadetta pitäen. I'm dreaming of a white....

Mutta ehkäpä tässä juuri onkin sitä todellista spirittiä...


Toivottavasti teillä kaikilla on ollut antoisa syksy ja saatte nyt sen jatkoksi nauttia

ONNELLISTA LOMAA!


Paavali

Sonaattimuoto

Kävimme eilen Ullis Heikinheimon kanssa lätkämatsissa. Tämä oli elämäni kolmas kerta Bruinsin pelissä ja kolmannen kerran Bruins hävisi. Ensimmäinen kerta oli Carolinaa vastaan muutama vuosi sitten pudotuspeleissä, toinen aikaisemmin tänä syksynä Montrealia vastaan, jolloin molemmat jengit pelasivat todella ankeasti, ja eilen tosiaan 0-2 Floridaa vastaan. Tällä kertaa peli oli viihdyttävä, eikä edes Bostonin tunnetusti kuumaveristä kotiyleisöä tuntunut tappio kauheasti haittaavan. Joukkueella oli takana ihan uskomaton n. 14 ottelun voittoputki takana, ja täytyihän sen jossain vaiheessa katketa. Itse asiassa katkeaminen taisi tapahtua jo pari peliä takaperin, mutta yhtä kaikki porukat ottivat tappion aika tyynesti vastaan.

Olin saanut liput eräältä äidin tutuntutulta, jolla on kausikortit aivan kaukalon laidalta. Oli kyllä todella mageeta nähdä peli niin läheltä. Kävi vielä niin onnellisesti, että molemmat Floridan maalit tulivat meidän päätyymme ja näimme ne n. 5 metrin päästä. Edellisellä kerralla istuin katsomassa ottelua piippuhyllyltä Matildan kanssa. Oli aika hauska huomata, miten erilainen sosiaalinen luokka istuu toisaalta alakerran kalliilla ja toisaalta yläkerran prole-paikoilla. Ylhäällä on paljon kovempi meteli, tuntuu että koko hallintäyden yleisön tuottamat kuohahdukset ja joukkomölinä on katonrajassa kovimmillaan. On itse asiassa todella vahva kokemus tuntea 20.000 ihmisen salamannopeat samanaikaset reaktiot läheltäpiti-maalipaikkoihin ja vaikkapa kotijoukkueen pelaajien vastaanottamiin koiruuksiin. Silloin edellisellä kerralla myös vierustoverimme sai erätauon aikana nyrkistä ja kolmannen erän aikana melko lähellä istunut nuorukainen antoi ylen, enkä usko että se johtui pelkästään hänen pelijännityksestään... Ah, ihanan työväenluokkaista huvia!

Eilinen oli itse asiassa aika "big day", suoritin nimittäin eräänlaisen akateemisen tulikasteen pidettyäni ensimmäisen esitelmäni Harvardissa. Tilaisuus oli pieni sonaatimuoto-kurssin loppukonferenssi ja muuten hieno näyte osaston ja erityisesti Prof. Suzannah Clarken erinomaisesti järjestämästä opetuksesta. Olemme syksyn ajan ahkerasti ja aika lailla juuriaan myöten syvällisesti opiskelleet kahta viimeikaista sonaattiteoriaa: William Caplinin "Classical Form"ja Warren Darcyn ja James Hepokosken (amerikansuomalainen Sibeliaani) "Sonata Theory". Kurssin päätteeksi osallistujat pitivät 25 minuutin esitelmän, joita kaikkia seurasi 10 minuutin Q&A. Abstraktit oli pitänyt lähettää pari viikkoa aikaisemmin ja ne olivat kaikkien luettavissa hyvissä ajoin ennen konferenssia. Itse asiassa ne todella pitikin lukea, koska kaikkien piti osallistua keskusteluun ja esittää kysymyksiä. 

Jokaista esitelmää seurasi etukäteen valitun ensimmäisen kysyjän puheenvuoro ja toinen arvottiin hatusta. Tällä tavalla kaikkien piti siis varustautua kysymään minkä tahansa esitelmän jälkeen. Näitä kahta kysymystä seurasi sitten vapaampi diskurssi, jonka aktiivisuus luonnollisestikin vaihteli esitelmästä toiseen. Verrattuna normaaliin kurssin loppuesseeseen, tuli kaikkien siis aivan eri tavalla valmistaa sekä omansa (paine lukea se muiden kuullen ääneen lienee suurempi, kuin paine joka kumpuaa paatuneen professorin yksityisestä halveksunnasta kehnoa esseetä kohtaan...) sekä perehtyä kaikkien muiden osallistujien näkemyksiin syksyn asiakokonaisuuksista. Musiikkiosasto kustansi konferenssiin hyvät ruoat, väliaikakahvit ja juustot ja kakut ja...nam!

Oma aiheeni oli "Transition: its Definitions and Formal Functions in the Context of Beethoven's Middle-Period Sonatas". Caplinin ja Hepo-Darcyn teoriat ovat itse asiassa olleet erittäin miellyttävä tuttavuus ja eräänlainen vastaus rukouksiin, joita tosin en ollut tiennyt toimittaneeni. Kaikella kunnioituksella, kivikautiset sonaattiteoriat ja Charles Rosenin ummehtuneet "Haydn-Mozart-Beethoven = Isä, Poika ja Pyhä Henki"-tyyppiset rakennelmat ovat todella kaivanneet uudistusta. Classical Form sekä Sonata Theory ovat aivan eri tavalla sensitiivisiä ja kattavia teorioita, jotka sitäpaitsi jännällä tavalla kutsuvat ja rohkaisevat kritiikkiä ja haasteita itseään kohtaan (varmastikin sitä tiedostamattaan). 

Eilen siis kuultiin 10 kovin erilaista esitelmää. Joukossa oli teorian perusolemusta pohtivia esityksiä, Kofi Agawun Topic-teoriaan ja Schönbergin Formenlehreen vertaavat esitykset, puhtaasti soveltavia Haydnin myöhäissonaatteja ja Beetun Op. 132:sta analysoivat esitykset, Tsaikkarin Pähkinänsärkijän koreografiaa Caplinistisesti analysoiva esitys (toimi mutten yllättävän hyvin), teorioiden terminologiaa disability-studies näkökulmasta tarkasteleva esitys, musiikillista huumoria tarkasteva esitys, sekä meikäläisen Caplinin ja Hepo-Darcyn sympaattis-kriittiseen mankeliin survonut esitys. Ainiin, ja tietenkin erään Suomen ystävän Schubertin-tutkielma, joka vertasi teorioiden sonaattimuodon esittelyjaksoa kohtaan lataamia odotuksia verraten niitä samojen teorioiden luomiin odotuksiin Beethovenissa. Aika magea setti siis kaiken kaikkiaan!

Lukukauden loppu siis lähenee. Kaikki kampuksella ahkeroivat ja valvovat tällä hetkellä öitä. En ole vielä käynyt matkani jälkeen katsomassa mutta kuulemma 24h-kirjastot ovat yöt läpeensä täpötäynnä, kun kandiopiskelijat kirjoittavat näiden viikkojen aikana muutamat miljoonat sivut kurssien lopputöitä. 

Itselläni on vielä viikon verran näitä opiskelujuttuja, pitää tehdä Kiina-kurssin lopputyöksi digitaalinen osio "Chinese Music in Enlightenment Europe"-näyttelyä varten. Ja sitten Suomeen Joulun viettoon!!!

Mukavia Jouluvalmisteluita. Lunta odotellessa...

Paavali

Saksalaisia hyveitä

Mozart kaupitteli Amadeuksessa keisarille ideaa saksankielisestä oopperasta mainostamalla "saksalaisia hyveitä". Pyydettäessä tarkennusta Wolfie hetken mietittyään nimesi "rakkauden", mihin paikalla olleet italiaanot, Salieri, Bonno & comp. regoivat röhönaurulla. No, rakkaus ei varmaankaan hyveenä ole saksalaisten yksityisomaisuutta, mutta eräitä muita mielestäni kyllä löytyy.

Vietin juuri reilun viikon Hannoverissa editoimassa Beetu-levytyksiä tuottajamme Stephan Flockin kotistudiolla. Teimme viikon aikana pitkiä päiviä ja pikkutarkaa työtä seitsemän sonaatin kanssa. Lähtökohtana olivat Stephanin läjään laittamat ensimmäiset editit, joita nyt työstimme yhdessä eteenpäin. Sonaatteja oli tähän sessioon valittu kaikista Kuhmon neljästä levytysperiodista. Op. 22 oli ensimmäinen levyttämämme sonaatti, toisesta periodista viime syksyltä olivat nyt mukana Op. 31/3 sekä Appassionata. Kolmannesta periodista oli Op. 90 ja Waldstein ja viimeisimmäistä eli viime kesän periodista Hammerklavier ja Pateettinen (Suom. Säälittävä) sonaatti.

Hammerklavieriin käytimme tälläkin kertaa eniten aikaa, kokonaiset kolme pitkää päivää. Levytyksessä siihen tärvättiin seitsemän päivää, joten kokonaisuudessa täytyy myöntää panostuksemme Hammeriin olleen melkoinen. Mutta olemme lopputulokseen erittäin tyytyväisiä ;). Fuugan editoiminen tulee jäämään mieleen melkoisena savottana. Materiaaliahan meillä oli juuri sen seitsemän päivän levytyksen ansiosta todella paljon, ja haasteena olikin lähinnä löytää ottoja, jotka sopivat musiikillisesti yhteen. Stephanin virtuoositaidot editoijana pääsivät taas esille. En ikinä unohda paria aivan "mahdotonta" leikkausta, jotka hän muinoin teki Boulezin toiseen sonaattiin, mutta vastaavia mahtuu kyllä tähän Kuhmon Jumppanen-Flock-Kyllönen-Hammeriinkin. Toinen suurta iloa tuottanut sonaatti oli Pateettinen, joka äänitettiin Kuhmossa vajaassa päivässä. Toisinaan on vaarallista, jos homma menee levytysvaiheessa turhan jouhevasti, tällä kertaa helppous kuuluu lopputuloksessa positiivisella tavalla, ainakin meidän mielestämme.

In all honesty, turhautumisenkin hetkiä matkalle mahtui. Pari kertaa olimme päästäneet itsemme Kuhmossa liian helpolla ja nyt jouduimme huomaamaan, että ihan tarpeeksi ei materiaalia ole. No, katsotaan nyt. Mehän menemme Kuhmoon kesällä vielä kahdeksi viikoksi, joiden aikana on tarkoitus levyttää puuttuvat kuusi sonaattia mutta myös ottaa muutama valikoitu osa matkan varrelta uudestaan, juuri siitä syystä ettei materiaali miellytä tai muuten on tulkinnallinen idea näiden parin vuoden aikana muuttunut.

Viikko sujui siis tiukasti töitä tehden mutta myös erinomaisista saksalaisista kotiruuista nauttien. Lapsuuden Saksanmatkoilta, erityisesti Braunschweigin vierailuilta minulle tutuksi tullutta Grünkohlia on Hannoverin tienoolla tarjolla runsaasti, ja olinkin jo hyvissä ajoin tehnyt Stephanille mieltymykseni kyseistä ruokalajia kohtaan tiettäväksi. Stephanin erinomainen vaimo Heike järjestikin suureksi ilokseni ainekset ja pienen opetussession, jonka tuotoksista saimme riemuiten nauttia. 

Viherkaalia ei meinaa oikein meillä (siis Suomessa eli härmässä...) kaupasta löytyä. On nimittäin haettu. Stokkalta saattaa saada pieniä eriä mutta kunnon pataan tarvitaan kaalia oikein paljon. Se on sääli, nimittäin tuoreesta viherkaalista (vai onko se lehtikaali?) valmistetut padat kera maukkaan rasvaisen makkaran ovat aika lähellä meikäläisen käsitystä täydellisestä talvi-gastronomisesta onnesta. Heikella ja Stephanilla on myös sukulaisia Ahvenanmaalla, josta he ovat perineet skandinaavisen pullanpaiston taidon. Näitä sitten minullekin arvokkaana kulttuurivaihdon gourmet-valuuttana tarjoiltiin. 

Niin se makkara. Tyypillinen Grünkohl-wursti on Bregenwurst (Suom. aivokäyrä) mutta myös muita käytetään. Pohjoisempana Hampurissa ovat suosittuja sekä Kohlwurst että Pinkel. (Bregenwurst on kyllä maukkainta...)

Saksalaisista hyveistä on siis päästy niin äänitys- kuin ruokapöydänkin ääressä nauttimaan. Reissu on sittemmin jatkunut tänne Azoreille, josta tätä päivitystä kirjoitan. Tämä onkin todella upea ja eksoottinen paikka keskellä Atlanttia. On myös erittäin mukavaa olla pitkästä aikaa Gussen kanssa liikenteessä. Soitamme täällä tänään ja huomenna namu-resitaalin (Janacek-Beetu-Debussy-Sibbe), eli tosi kivat biisit matkassa. Tämän jälkeen on edessä paluu työpöydän ääreen Harvardiin. Breikki on ollut virkistävä mutta on kyllä myös mukava palata vielä pariksi Joulua edeltäväksi viikoksi musiikkiosastolle, tavata tyypit ja tehdä vuoden viimeinen rupeama Beetu-tutkimusten parissa. 

Mukavaa adventtiajan alkua kaikille ja nauttikaa te puolestanne suomalaisista hyveistä!

Paavali

Tässä vielä halukkaille Grünkohl-resepti

1. osta aineet.

            -lehtikaalia

            -punasipulia

            -laardia (tai voita)

            -vahvaa sinappia

            -savustettu siankylkeä

            -kasleria, luu ja lihat

            -makkaraa, esim. Bregenwurst (Suomesta jokin lihaisa makkara, ei HK:n blöö...)

2. keitä runsaasti lehtikaalia suolavedessä kasaan n. 3 minuuttia, karsi sitten paksut rangat ja pieni kaali. Säästä keitinvesi haudutusta varten.

3. kuullota punasipuli laardissa tai voissa.

4. lisää kaalit, lusikallinen sinappia, kassler-luu ja siankylki, hauduta painekattilassa 20 minuuttia, tavallisessa pidemmän.

5. ota kattila pois liedeltä, ota siankylki ja kassler-luu pois.

6. poista siankyljestä rasvaosat ja pieni lihaisa osa takaisin kattilaan.

7. laita makkarat ja kassler-lihat kattilaan, kuumenna 5-10 minuuttia. Jos makkarat ovat kovin rasvaisia, puhko niihin reikiä haarukalla, jotta rasva tulee ulos ja antaa padalle makua.

8. tarjoile keitettyjen perunoiden ja sinapin kanssa. Ruokajuomaksi olutta ja snapsia. 

Occupy Musicology

AMS-konferenssi San Franciscossa 2011

Saapuessani viime torstaina naiivia intoa puhkuen San Franciscon Embarcaderon hotelli Hyattiin osallistuakseni viikonlopun aikana Usan suurimpaan vuotuiseen musiikkitede-konferenssiin, kohtasi minua hotellin ulkopuolella oheinen näky. Kuvassa eivät suinkaan majoitu AMS-konferenssin osanottajat, jos kohta eivät myöskään talvivaellusta varten treenaavat Kalifornian reippaat nuoret, vaan totta tosiaan Occupy Wall Streetin innoittamat aktivistit, täkäläiseltä nimeltään originellisti Occupy San Francisco. Liike on ulottunut lähes kaikkiin Usan isompiin kaupunkeihin, kait osin pienempiinkin. Iskulauseet porukalla ainakin ovat kohdallaan, täytyy toivoa heidän oleva se liike, joka vihdoin muuttaa maailman materiaalisen mielipoulisuustanssin henkiseksi hyvinvointihumpaksi. Jäämme innolla odottamaan...

Konferenssi oli sekä opettavainen että mitä suurimmassa määrin viihdyttävä kokemus. Musiikkitieteilijäthän tunnetusti esitelmöivät lähinnä toisilleen, mutta oli ilahduttavaa huomata, että heitä on tässä maassa todella paljon! Tapahtumassa oli neljän päivän aikana yli 200 esitelmää (en kuunnellut kaikkia...) ja päälle vielä läjä erilaisia paneelikeskusteluja ja kustantajien editioesittelyjä. Sessioita oli tarjolla perinteisten musiikkitieteilijöiden lisäksi runsaasti myös teoreetikoille ja entomusikologeille. Musiikin esittäjiä näissä tapahtumissa liikkuu harvakseltaan, ja pääsikin tuosta hieman eksoottisesta roolistani käsin liipasemaan muutaman porukoita aika lailla huvittaneen kysymyksen ja kommentin, vedoten häpeilemättä taustaani "performerina." 

Lauantai-illan Beethoven-paneelissa oli Henlen porukoita kertomassa miten he taas ovat saaneet siivottua uutta tekeillä olevaa Beetun kokonaiseditiota erilaisista vääristymistä ja virheistä. Kun herra Henle (nimi muutettu) sitten äityi parahtamaan, miten esittäjät ovat "laiskoja, eivätkä jaksa selata editioiden kriittisiin merkintöihin", ponnahdin pystyyn ja esitin, että editoiden oikeellisuus on toki tärkeää, mutta mielestäni olisi myös aika saada markkinoille kriittisiä editioita, jotka olisivat korkeatasoisten taiteellisten editorien käsittelemiä, tyyliin Mozartin sonaatit Bob Levinin esitysohjein ja Beetun sonaatit vaikkapa Alfred Brendelin esitysohjein. Kommentti herätti huvitusta, mutta ainakin Wake Forestin Prof. David Levy piti sitä ihan asiallisena, kun tuli vielä keskustelun jälkeen sanomaan että "näistä asioista pitäisi keskustella täällä enemmänkin." Myös Lewis Lockwood hymyili minulle veikeästi pois lähtiessään. 

Kuvassa Hyattin aulan Jouluvalot. Huomatkaa porot...

Suureksi harmikseni missasin Korvat Auki! -yhdistystä käsitelleen esitelmän, lentoni saapui nimittäin liian myöhään. Olin jo yhdistyksen jäsenenä asennoitunut toimimaan esitelmän "valvontakomissiona." Mielenkiintoisinta antia olivat ehkäpä Cold War conflicts - teeman alla olleet esitelmät Varsovan Syksy -festivaalin yleisön odotuksista ja musiikillisesta tietoisuudesta 60-luvulla (mahtoikohan muuten tuon festivaalin energinen poleemisuus vaikuttaa Kuhmon alkuaikoihin? Pitääpä kysyä tilaisuuden tullen Kimasen Sepolta), Valentin Silvestrovin Neuvosto-popin kanssa flirttailleista 70-luvun lauluista, sekä kirkollisten hymnien salaisesta mutta kansan hyvin tuntemasta roolista Solidaarisuus-liikkeen ajan Puolassa. Lisäksi oli hauska kuulla Space-teoriasta (tila, ei avaruus) Wagner-analyysissä, Parsifaalia raiutettiin esityksen päätteeksi oikein olan takaa, mikä on tietenkin aina paikallaan.

Nämä konferenssit ovat myös tapahtumia, joissa musiikkitieteen celebrityt käyvät esittäytymässä ja pitämässä huolen siitä, että he kuuluvat ja näkyvät musiikin tutkimuksen kentässä. Viime vuosien varmasti julkisin ja kiistellyin musiikkitietelijä maailmassa on ollut Richard Taruskin, jonka jättiläismäinen Oxford History of Western Music jakaa takuuvarmasti lukijakunnan mielipiteet. Taruskinin värikäs joskin aikalailla journalististyylinen proosa, uskomaton työteho sekä kieltämättä varsin tarkkanäköiset tulkinnat musiikin historiasta ovat kaikki pitäneet huolen siitä, että Taruskin on jatkuvasti musiikkitieteen muiden "poliitikkojen" hampaissa. Herra kyllä selvästi nauttii tilanteesta. Taruskin, joka tietenkin tietää kaikesta kaiken, on erityisekspertti venäläisessä musiikisssa, ja huomattavan usein kun ohjelmassa oli jotain venäläistä, täräytti RT itsensä eturiviin, josta hän ensin kuin saalistaan vaaniva peto seurasi esitelmän  hajuetäisyydeltä ja tämän jälkeen hädin tuskin puheenvuoroa pyydettyään itseoikeutetusti suoritti miniesitelmää muistuttaneen vastineensa, joihin toisinaan sisältyi kysymys ja toisinaan ei. 

Beethoven-sessiossa koettiinkin sitten yksi varsin herkullinen Taruskin-episodi. Nuorehko tohtorikandidaatti en-nyt-muista-mistä-yliopistosta piti esitelmän Beetun jousikvarteton Op. 59/1 finaalista ja nimenomaan tavasta, jolla Beethoven käsitteli osan Theme Russea. Abstraktissa tuotiin selvästi esille, että hän halusi olla asiasta eri mieltä kuin Taruskin, joka ihan nimeltä mainittiin. Päivänselvä publicity-stunt siis. Noniin, kaveri väitti Taruksinin väittäneen Beethovenin halveksineen venäläistä teemaa ja sitä myötä venäläisyyttä ironisoidessaan teemaa kvarteton finaalissa. Esitelmä oli tuosta hieman halvasta täystä huolimatta mielenkiintoinen ja perusteellinen, ja lisäksi se piti sisällään tarkkanäköisen analyysin kvarteton kahdesta viimeisestä osasta. 

Taruskin istui eturivissä ja kaikki odottivat tietenkin mitä esitelmän jälkeen tapahtuisi. Taruskin viittasi puheenvuoroa mutta puheenjohtaja ei nähnyt (tai ei halunnut nähdä) tätä vaan päästi ensimmisenä ääneen William Kindermanin, jolta kuultiin asiantunteva (hänhän on myös yksi näitä suuruuksia) mutta melko puuduttava näkökulma erääseen esitelmän pikkuseikkaan. Aika kului ja selvästi yleisöä (tai ainakin minua) alkoi pelottaa, ettemme ehkä ehtisi kuulla RT:n vastausta. Kun Kinderman vihdoin vaikeni, oli puheenjohtaja taas antamassa puheenvuoroa jollekin muulle, jolloin Taruskin kylmän rauhallisesti nousi seisomaan ja purjehti mikrofoonin luokse. Tilanne oli todella aika koominen. 

Taruskin osaa kyllä ottaa yleisönsä ja teki sen tälläkin kertaa. Puheenvuoro alkoi suunnilleen näin:"Well, I stand here in my Russian beard and peasant boots (naurunremakka) and should really be flattered that you have for one hour defended Beethoven from me." Jo tässä vaiheessa yleisö oli sulanut ja asiallinen argumentti oli sitten enää viimeinen silaus. Taruskin tarjoili itse asiassa mielenkiintoisen ja musiikkillisesti erittäin osuvan näkökulman, jonka mukaan hän ei suinkaan ollut väittänyt Beethovenin ironisoineen tai pilkaanneen Theme Russea, vaan käsitelleen sitä humoristisesti. Ja näinhän se tietenkin on, kuunnelkaa vaikka se finaali! Nuori esitelmöitsijä piti urheasti pintansa, olihan hän varmasti niin suunnitellut tekevänsä ja jonkinlainen kasvojen säilytys seurasi siitä, että Lewis Lockwood lisäsi vielä oman kommentin ottaen esitelmästä esille erään toisen seikan, jota hän periaatteessa tuki. Mutta on kovaa tämä peli konferenssin julkisuuspisteista:  tämä nuori yrittäjä sai mitä halusi: kommentit kolmelta todelliselta dinosaurukselta; Kinderman, Taruskin ja Lockwood - argumenteissa ei sentään vielä tullut voittoa!

Ja olihan siellä kaikkea muutakin mielenkiintoista. Minulle mm. tuli hieman yllätyksenä verkostoitumistarpeen totaalisuus. Opiskelijoille todella toitotetaan täällä, miten tärkeää verkostoituminen on. Tohtoroitumisen (lue työnhaun) lähetessä homma saa aika surkuhupaisiakin piirteitä. Yksi Harvardissa juuri väitöskirjaa valmisteleva tapaus mm. oli paikan päällä mutta ei kuunnellut yhtäkään esitelmää. Kun esitelmät alkoivat, hän paineli hotellihuoneeseensa tekemään töitä, väliajoilla ja vastaanotoilla sitten vaan käsi ojossa: Hello Prof. se-ja-se! How are you, Sir? Wasn't that a fascinating paper? O tempora, o mores...

Kaikkea tätä sulatellen lähdin sunnuntaina ajelemaan etelään kohti Los Angelesia. Pidin siellä luennon Beetun vikasta sonaatista Pomona Collegessa eilen tiistaina. Päätin taittaa matkan Pacific Highwaytä, eli Rt. 1:stä pitkin. Tienvarren Hitchkock-maisemat ovat henkeä salpaavat, niitä taitaa ainakin olla tarjolla Vertigossa. Ohessa kuva pari kuvaa matkalta: sunnuntainen auringonlasku Big Surissa, ja päiväkuva eilen hieman etelämpää Friscon ja Losin puolivälistä. 

Tästä taas uusiin seikkailuihin. Toivottavasti saatte koto-Suomessa jo pian lunta, täällä lännessä paistaa aurinko!

Paavali

Mistä tietää syksyn tulleen?

Charles River Regatta. Mielikuvaan anglosaksisesta yliopistosta liittyvät erottamattomasti soutukilpailut. Oxfordia, Yalea ja Harvardia, ja itse asiassa miltei kaikkia veden äärellä sijaitsevia englantilaisia ja amerikkalaisia yliopistoja yhdistää suorastaan eeppisiin mittoihin aikojen saatossa paisunut soutuhegemonia. Anglo-akatemian nykyajan spartalaiset kokoontuvat yliästämään ihmiskehon voimaa ja palvomaan veden pinnalla liidon eleganssia joka-aamuisiin soututreeneihin klo 6:00 - osin siksi niin aikaisin, että joen pitää olla soutulaitteista tyhjä klo 9:00 mennessä. Aikatalua suunniteltaessa ollaan tosin varmaan oltu yhteydessä yliopistojen professorikuntiin; kun ruumis on saatu aamuisin piiskattua, on koko päivä aikaa kultivoida sielua kirjastoissa ja luennoilla.

Regatta on Usan yliopistojen välinen suuri soutukisa, joka kestää yhden lokakuisen viikonlopun ja kokoaa tuhannet ihmiset Charles-joen varteen seuraamaan ensin harjoituksia ja sitten varsinaisia kilpailuja. Kävimme vierailulla olleen Matildan kanssa seurailemassa touhua yhden aamupäivän verran ja ehdimme yleisen messuhumun ja muutamien näyttävien spurttien lisäksi todistaa, miten tuollainen soutuvene on melko kiikkerä purnukka ja sen nurin saatuaan takaisin kiipeäminen ei ole aivan yhtä helppoa kuin "aidalta tipahtaminen."

Silmän harjaantuessa on kampukselta pikku hiljaa alkanut erottaa soutajat, jotka ovat kieltämättä aika ihailtavaa porukkaa. Naispuoliset liikkuvat aina muutaman hengen rauhallisuutta ja itsevarmuutta huokuvissa porukoissa, ovat kookkaita ja kaikin puolin terveen näköisiä ja kylmälläkin säällä tulevat urheilusortseissa toimeen. Eräs musiikkitiedettä opiskeleva soutajapoika puolestaan ehtii joka aamu soututreeneistä osaston taukohuoneeseen juomaan kahvia ja tekemään ristisanatehtäviä puoleksi tunniksi, ennenkuin aloittaa omat opiskelutyönsä klo 9:00. Nukkumaan kaveri suoriutuu joka ilta klo 10 aikaan. Kaikilla luennoilla on hommat tehty eikä nuorukaisella tunnu koskaan olevan pallo hukassa. Takuulla johtuu soutamisesta moinen mielen tasapaino.

Halloween. Lokakuun viimeinen päivä on eräällä tavalla amerikkalainen yhdistelmä meidän vapusta ja palmusunnutaista. Varsinainen Halloweeen ei siis ole karnevaalimainen juttu, edeltävän viikonlopun naamiaisbiletys sitä vastoin todellakin on. Varsinaisena päivänä ovat pääosassa lapset, jotka pukeutuvat (tai ovat puettuja) naamiaisasuihin ja kiertelevät joko toisten naamioitujen pikkuihmisten tai äitiensä ja isiensä kanssa soittelemassa ovikelloja ja tarjoamassa "trick or treat", joka siis tarkoittaa että karkki pitää tarjota heille tai muutoin he tarjoilevat kepposen. Vähän siis meidän virpomisen malliin.

Monet tuntemani alkuasukkaat muistavat nelivuotiaaksi asti, miksi hahmoiksi olivat pukeutuneet Halloweeneina. Eräs kaverini harmittelee sitä miten oli lapsena ollut niin mielikuvitukseton: oli ollut mm. intiaani, farmaseutti ja palomies. Kovat on odotukset kun pitäisi jo penskana olla niin originelli. Halloweenina on odotettavaa, että ihmiset järjestävät itsensä hyvissä ajoin kotiin ollakseen paikalla lapsilaumojen aloittaessa iltapäivällä ovikellojen sinfonian. Meidän tapauksessa kyseessä oli korkeintaan pienehkö kamarisinfonia, soittoja oli kokonaista kolme kappaletta, ja tapahtumaa varten säästämäni Marianne-karkit ovat suurelta osin vieläkin säästössä. Viimeinen kepposkomppania oli tosin aika vänkä, vuokraisäntäpariskunta oli kahden lapsensa kanssa oven takana merirosvoina, herra itse erittäin kunnioitettavassa määrin Johnny Deppin näköiseksi hankkiutuneena. Työpaikoillakin on syytä pukeutua Halloweenina, itse en edes viitsinyt mennä musiikkiosastolle, asuni oli nimittäin niin hankalasti rakennettava, etten jaksanut siihen enää edeltäneen viikonlopun naamiaisten jälkeen toista kertaa pukeutua.

Halloweenia edeltää myös viikkokausia kestävä kurpisojen maailmanvalloitus. Kaikilla, siis ihan kaikilla pihoilla on koverrettuja kurpitsoja. Jokainen, siis jok'ikinen kahvila tarjoaa kurpitsapiiraita ja lukuisat alueen pikkukaupungit järjestävät erilaisia kurpitsakilpaluja ja -festivaaleja. Eihän kurpitsassa tietenkään mitään vikaa ole mutta tällä hetkellä jääkaapissamme olevat keitetyt kurpitsalohkareet eivät nyt vaan meinaa tulla syödyiksi. 

Niin se hahmo, joka debytoi Halloweenia edeltäneenä viikonloppuna musiikkiosastolaisten naamiaisissa... Analysoituamme yleisömme eli Cambridgen ja Harvardin opiskelevan nuorison tiedostavaa mielenlaatua ja spekuloituamme erilaisilla muodikkailla pukuvaihtoehdoilla, kuten Nokian kännykkä tai Ikean myymälä, sekä ajatuksella pukeutua suositun trendin mukaisesti joksikin käsitteeksi - minä ehdotin Euroopan talouskriisiä - päätimme lopulta Matildan kanssa pukeutua Dominique Strauss-Kahniksi (minä) ja hotellisiivoojaksi (Matilda). Vaikeinta oli värjätä tukkani International Maid Foundationin pomon valkoista vastaavaksi... Täytyy tunnustaa, että osa syy siihen miksi en enää varsinaisena Halloweenina viitsinyt ryhtyä Strauss-Kahniksi oli se, että Matildan lähdettyä tuolloin jo Suomeen olisin joutunut olemaan osastolla Strauss-Kahn ILMAN hotellisiivoojaa. Se olisi varmasti herättänyt niin paljon pahaa verta, etten tohtinut hankkeeseen ryhtyä. Täytyy myös harkita kriittisesti ideaa mennä seuraaviin naamiaisiin pukeutuneena Silvio Berlusconiksi ja joukoksi nuoria naisia...

Syksyn tulon New Englandiin voi myöskin päätellä koko joukosta muita asioista. Luentojen lukutehtävät muun muassa ovat hieman lyhenneet. Proffat ovat kait huomanneet, että kuollutta hevosta ei kannata piiskata, parempi on pitää se hengissä. Akateemisessa maailmassa on myös käynnissä joka-syksyinen konferenssisuma. Viime viikolla oli musiikin teorian konferessi Minneapoliksessa, ensi viikonloppuna musiikkitiedekonferenssi San Franciscossa ja seuraavana viikonloppuna entomusikologian konferenssi Philadeplhiassa. Osastolla on siis hieman hiljaisempaa kun osa porukasta on seuraamassa noita tapahtumia. Itse matkaan ylihuomenna San Franciscoon seuraamaan AMS-konferenssia (American Musicological Society), jossa on meiltäkin koko joukko esitelmöitsijöitä. Katselin konferenssin ohjelmaa ja sieltä löytyi mm. esitelmä Suomen Korvat Auki -yhdistyksestä. Täytyypä yhdistyksen jäsenenä mennä paikalle tarkistamaan ettei vaan pääse disinformaatiota liikkelle ;)

Syksy on siis täällä ja Halloweenin ja Thanksgivingin väliin jäävät syvät ja pitkät viikot kuin maratonin viisi viimeistä kilometriä. Näistä jos selvitään alkaa Joulu stadionin lailla häämöttää horisontissa. Tsemppiä siis kaikille, kootkaa itsellenne innostavia aktiviiteetteja, ettette joudu Alexander Stubbin lailla harmistuneina toteamaan:"@#$*! "#@% &*)^%!, #@ !*^(! @#$%^&* (!)@*#&$^%!!"

:)


Paavali

Yhteiset omat herkut

Amerikkalaiset tykkäävät tehdä asioita yhdessä. Kun lunta tulee liikaa, laitetaan koko julkinen liikenne kiinni ja ihmiset jäävät koteihinsa viettämään luppopäivää päivystäen välillä telkkarista josko katastrofi pian hellittäisi. Vuoden suurin ostospäivä on Thanksgivingin jälkeinen sunnuntai, jolloin jok'ikinen perhe suuntaa ostoskeskukseen kiihdyttämään kalkkunan sulamista luomalla vinkuvilla visoilla yhdessä-kulutuksen monumentiksi kelpaavan uuden ajan tuhannen sinfonian. Monday-night football otetaan joukolla vastaan lähipubissa, ja jos sunnuntai-iltapäivänä haluaa nauttia hot-dogin, voi olla varma että samaan aikaan hot-dogia ahmii muutama miljoona lajitoveria maan kaikissa kolkissa.

Yhdessä tekemiseen liittyy toki muatakin kuin noita hieman huvittavia "amerikismeja." Perheen merkitys yhteisöissä on paljon Pohjoismaita suurempi. Meillä loppukäyttäjälle ilmainen (tai ainakin halpa) koulutusjärjestelmä takaa nuorisolle hyvät mahdollisuudet päättää itse ammatillisesta suuntautumisestaan. Amerikassa korkeakoulutus maksaa n. 20.000-45.000 dollaria vuodessa ja niin kauan kun se pääosin katetaan vanhempien rahapussista, on viimeisen high-school-vuoden lähestyessä loppuaan varsin kiusallista tuoda päivällispöytään näkemystä "isä, en minä halua mennä sinne oikeustieteelliseen, jonne olen päässyt ja jota varten olet tehnyt 20 vuotta kahta työtä. Minä haluaisin mieluummin pitää välivuoden ja vähän matkustella..."

Toisaalta yhdessä tehdään myös paljon töitä, ja lujasti! Työpäivät ovat pitkiä ja vaikka periaatteessa yleinen työaika on 40 tuntia, joka ei poikkea kauheasti meidän 38:sta, on ainakin yksityisellä puolella todellisuus jotain ihan muuta. Viikonlopuilla onkin sitten aika kova status ja silloin on määrä relata joukolla - yhdessä.

Mutta relataan sitä töiden lomassakin ja tehokkaita kun ovat, käyttävät amerikkalaiset apuna piristäviä herkkuja. Erilaiset niche-herkkupuodit ja kahvilat ovat nykyään yhtä amerikkalaisia kuin "apple pie." Kaukana ovat ne ajat, jolloin Amerikasta ei saanut kunnon kahvia. Aluksi laatukahvin markkinat loi ja valtasti Starbucks, sittemmin apajille ovat menestyksekkäästi tulleet Dunkin' Donats ja McDonald's - uskomatonta mutta totta. Mutta varsinainen kahvikulttuuri löytyy pikkukuppiloista, jotka kaikki tarjoavat erikoiskahveja, tummia, vaaleita, maustettuja, ja vaikka mitä jaavoja joka makuun. Nisuosasto on myös kunnossa: on muffinia, sconea, loafea ja cookieta joka lähtöön. Työpaikalta saa lounaan yhteydessä tai muutenkin livahtaa kuppilaan tai läheiseen herkkupuotiin hakemaan sielulle ja ruumille laadukasta ja kallista piristettä, kunhan palaa energisoituneena takaisin ja raataa pari tuntia yli työajan, ennenkuin on määrä suunnata työ- tai kaveriporukan kanssa yhdessä ravintolaan.

Sitten ovat nämä deli-puodit, joista saa kaikkea mahdollista paitsi maitoa tai jauhoja. Harvard squarella on kuulu Cardullo's, jonka olen hiljattain löytänyt. Kaikki alkoi viattomasti eräänä päivänä, kun päätin tavallisuudesta poiketen syödä lounaaksi sandwitchin - olin muistaakseni teorialuoennosta niin pöllämystynyt, että katsoin tarvitsevani hiilihydraatteja, sinappia ja lihaa... Satuin sitten kävelemään Cardullosiin sisälle ja tilaamaan leivän. Voipuneena ja nälkäisenä leipää odotellessani osui silmäni viereiseen maustehyllyyn, jolloin muistin etten ollut löytänyt tavallisista ruokakaupoista kokonaisia valkopippureita (jostain syystä ne ovat täällä harvinaisia), joita olisin tarvinnut sienisalaattiin (tietysti murskattuina). Ja siinä törötti keskellä hyllyä ylväästi valkopippurimylly. Löydöstä hieman piristyneenä aloin katsella ympärilleni, ja pian tajusin saapuneeni jonkinlaiseen ruokamaailman Sinbadin aarreluolaa vastaavaan paikkaan. Cardullosilta saa kaikkea herkullista: juustot, lihat, kalat, leikkeleet, herkkusäilykkeet, hillot, suklaat, sinapit, teet, kahvit, kaakaot, pähkinät, kotikaljat, viinit, öljyt, makkarat, hapankaalit, jäätelöt, ja tietenkin ne mausteet. Ja kaikki vain yhdessä pikkaisen R-kioskia suuremmassa tilassa.

Olen sittemmin asioinut Cardullosilla aina muutaman päivän välein, mutta vasta tällä viikolla käytyämme yhdessä kyläilemässä olleiden Kaila-Virolaisten Anna-Jussin kanssa puodissa sandwitcheillä, löysimme ne todelliset aarteet, nimittäin ruotsalaiset sillit ja suomalaiset suklaat (etsi kuvasta). Nyt kun squarella on pikku herkkuluolaan kätkettynä purkitettua Skandinaviaa ja paketoitua Suomenniemeä, olen lopullisesti koukussa.

Herkutelkaa!


Paavali

Incognito

Yritin tehdä viikonloppuna matkan Suomeen ihan noin vaivihkaa, mutta kuten osa teistä huomasikin, onnistuivat telkkarikamerat osin torpeedoimaan hankkeen, hehee... Pikavisiitti oli kuitenkin onnistunut, jos kohta aikataulultaan melko kylläinen. Saavuin härmään lauantaina puolilta päivin ja tätä kirjoittaessani maanantai-iltana olen jo ehtinyt viettää puolet tätä päivää Bostonissa. Visiitin viralliseen ohjelmaan sisältyi bridgen peluuta ja sienestystä, epävirallisemmin kävin lisäksi vastaanottamaassa Wihurin rahaston palkinnon, joka paitsi lämmitti ja ilahdutti kovin, tarjosi myös bridgen ja sienestyksen ohella erinomaisen syyn piipahtaa kotona.

Lauantain bridge-ilta olikin pelillisesti erittäin jännittävä ja sisälsi koko joukon mitä friikimpiä jakoja, kuten mukana olleet varmastikin selvästi muistavat ;). Kiitos vielä siitä kaikille läsnäolleille. Henkilökohtaisesti olikin jo korkea aika päästä taas pelaamaan, melkoiseksi pettymyksekseni ei Harvardin bridge-klubi nimittäin ole vielä tällä lukukaudella kokoontunut. Johtuuko tämä heidän käyttämänsä 6 kortin ylävärivaatimuksen ja muutaman muun konventio-kummajaisen (Harvard bidding system) lamaannuttavasta vaikutuksesta, mene ja tiedä, mutta yhtä kaikki on pelivajausta todellakin päässyt kertymään. Suunnitelmissani on mahdollisimman pikaisesti selvittää, josko Faculty Clubilta löytyisi peliseuraa. Koko Suomen presidenttiehdokas Paavo Väyrystä lainatakseni: "uskon ja toivon."

Sunnuntaina ehdimme sitten Matildan ja erinomaisten vanhempieni kanssa Hvitträskiin sienimetsään. Parissa tunnissa ryhmämme saikin sievoisen suppilovahverosaaliin, jota ymmärtääkseni on sittemmin ahkerasti siivottu, itselläni ei valitettavasti matkan tiukasta agendasta johtuen ollut tuohon puuhaan aikaa. Syksyn sienensyöntioikeus tuli kuitenkin lunastettua ja tänään olenkin - onnistuneen salakuljetusoperaation jälkeen - tarjoillut kämppäkaverilleni Andrealle sienisalaattia.

Täällä alkoi loppuviikosta varsinainen intiaanikesä. Nautimme perjantaina Andrean kanssa ulkona jäätelöä mukamas viimeistä kertaa tänä syyskesänä. Palatessani tänään oli elohopea kivunnut 28 asteeseen ja samaa on luvassa lähipäivinä, joten viimeiseksi kerraksi ei perjantainen todennäköisesti jäänyt. Tässä näyttävätkin nyt menevän syys- ja kesäaktiviteetit somasti sekaisin.

No, töitäkin on kyllä tarkoitus jatkaa heti huomenna. Viimeiset pari viikkoa olen kurssihommien ohessa koettanut päästä jyvälle Beethovenin keskusteluvihkoista. Niistä varmasti myöhemmin vielä lisääkin mutta jo nyt tiedän kyseessä olevan mitä jännittävin Beethoven-lähde. Beethoven käytti keskusteluvihkoja kuuroutumisensa jälkeen kommunikoidessaan ulkomaailman kanssa. Vihkoihin tallentuneista keskusteluista on luettavissa Beetun keskustelukumppanien repliikit, pomo itse luonnollisestikin puhui omansa. Välillä Beetukin kirjoitti joitain, tyypillisesti esim. kaffe tai sitten allekkain suoritettuja laskutoimituksia, välillä ravintolalaskuihin ja useasti erilaisiin kustannus- ja muihin afääreihin liittyen.

Näitä vihkoja oli kertynyt Beethovenin kuollessa n. 300. Muun jäämistön ohella vihkot siirtyivät Anton Schindlerin haltuun, joka tuhosi niistä yli puolet!! Tätä eivät Beethoven-historiaa kirjoittaneet jälkipolvet ole koskaan antaneet Schindlerille anteeksi, minkä tietysti jollakin tavalla ymmärtää. Spekulaatioita siitä miksi Schindler tempun teki on riittänyt runsaasti. Todennäköisintä lienee, että hän "suojeli" joko Beethoveni tai itseään, mahdollisesti molempia. Niin ainutlaatuisesta lähteestä on kuitenkin kysymys, että voidaan koko lailla varmasti sanoa jälkipolvilta jääneen keskusteluvihkojen hävittämisen myötä pimentoon valtavasti keskeistä tietoa Beethovenin persoonasta. No, on niissä säilyneissäkin vihkoissa paljon asiaa, ja sekin aika työläästi tulkittavasssa muodossa. Keskustelut alkavat mistä sattuu, jäävät kesken ja poukkoilevat, ja tietenkin Beethovenin kommentit on joko pääteltävä tai arvattava. Onhan niitä paljon koetettu selvitää muun materiaalin kuten kirjeenvaihdon avulla, mutta esimerkiksi hänen Holtzin kanssa vuonna 1825 käymänsä keskustelu jossa Holtz sanoo ensin jotain Shakespearesta, sitten on Beetun kommentti, jota siis ei ole, ja sitten Holtzin vastaus:"niin, ja sitten sävelsitte sen raivoisan sonaatin", jää melko lailla täysin lukijan täydennettäväksi. Net, jotka kategorisesti kieltävät Myrskysonaatin ja Shakespearen Myrskyn yhteydet, eivät varmaan kauheasti tuon keskustelun perään haikaile... Noniin, tämä saa käydä maistiaisista, palaan keskusteluvihkoihin myöhemmin.

Nyt on aika toivottaa taas mukavaa syysviikkoa kaikille. Koettakaahan selvitä sienimetsään!


Paavali

PS. Katsoin tänään koneessa Woody Allenin uuden leffan Midnight in Paris, joka olikin tosi vänkä. Lienettekö muut entiset tai nykyiset Pariisin eläjät huomanneet ravintolan, jossa Owen Wilson ensimmäisen kerran tapaa Hemmingwayn olevan nimeltään Polidor? Siis se sama vanha kapakka, joka on Rue Monsieur Le Princen varrella lähellä Suomi-instituuttia, ja josta saa erinoimaista tartar-pihviä!

Abstrakteja harjoitelmia... ja ostereita

Kulunutta viikkoa Harvardissa on leimannut kummallinen monimutkaisten asioiden suma. Tuntuu että vähän aiheessa kuin toisessakin on päädytty varsin korkealentoisiin ja vaikeasti hahmotettaviin pohdintoihin.

Musiikkitieteen lukutehtävissä on perehdytty feministiseen musiikkitieteeseen ja mm. koetettu niellä väitettyä sonaattimuodossa piilevää sukupuoliasetelmaa, jonka miehiset musiikkimaailman valtarakenteet olisivat jotenkin onnistuneet vuosisatojen kuluessa luomaan. Todistustaakka niin monisäikeisen sosiaaliskulttuurishistoriallisen himmelin suhteen on melkoinen. Musiikin teoriassa on varsinkin menneinä aikoina käytetty ahkerasti termejä kuten "maskuliininen" ja "feminiinen", mikä nyt kieltämättä saa vähän hitaamminkin sukupuoliastelmiin syttyvän henkilön (=mä) kuuntelemaan argumentit asian tiimoilta perusteellisesti. Luemme tuomiot kyseiselle sekä monelle muullekin feministi-tutkimuksen tuottamalle teorialle ylihuomisessa seminaarissa. Toinen tapaus samalta tutkimuksen saralta esittää erittäin rajun tulkinnan Beethovenin yhdeksännestä sinfoniasta, mutta sen käsittelyyn ei tämä foorumi sovellu...

Sonaattimuotoseminaarissa oli tarkoitus puida Haydnin Patarumpusinfoniaa n. 103 mutta keskustelu vääntyikin mm. kysymykseen "voiko musiikki valehdella?" sekä "miten kerronta ja muoto liittyvät musiikissa toisiinsa?" Aivan kaikki seminaarin osallistujat eivät olleet ennen tätä keskustelua oikein lämmenneet - tai ainakaan kovin innostuneesti ottaneet sonaattimuodon detaljitason analyyseihin kantaa - mutta kun päästiin tarpeeksi hankaliin kysymyksiin, oli porukka jo pian aivan liekeissä.

Kiinakurssilla ei sinänsä ollut mitään erityisen hankalia aiheita, mitä nyt ihmeteltiin eurooppalaisen ajattelun kätevyyttä, siis eurooppalaisia itsejään ajatellen. Oxfordin yliopiston professori Michael Puett kertoi meille skypen välityksellä, miten 1700-luvulla eurooppalaiset pitivät omaa luonnontieteellistä ja teknismekaanista osaamistaan maailmassa ainutlaatuisena, silloinhan kyseiset asiat olivat nimittäin vain hyviä asioita. Tänä päivänä, kun tekninen ja tieteellinen osaaminen liittyvät jo hieman kyseenalaisempiin asiakokonaisuuksiin, kuten luonnonvarojen tuhlaukseen ja maailman saastuttamiseen, voimme kätevästi syyttää siitä muidenkin maanosien asukkeja, hekin kun nyt hallitsevat eurooppalaisille jo vuosisatojen ajan tutut konstit.

Omissa töissäni olin ajautunut lukemaan valistusfilosofi Rousseaun tekstejä. Yksi tehtävälistallani olevista hommista on nimittäin Beethovenin ja Rousseaun yhtymäkohtien selvittäminen. Eräs tulkinta Rousseaun perusajatuksista on: "yksilö kumartaa yhteisölle, ei koskaan hallitukselle." Kun muuttaa lauseesta hallituksen hallinnoksi, tulee kuvailleeksi amerikkalaisen yliopiston. Täällä nimittäin ei hallinto määrää, se palvelee yhteisöä. Oma tuntumani on, että tässä on suuri ero suomalaiseen meininkiin, kenties myös eurooppalaiseen, ainakin mitä yliopistoon tulee. Eikä ero ole suomalaisesta näkövinkkelistä erityisen mairitteleva.

Monimutkaisuusmittani oli ilmeisesti jo täynnä, kun perjantaina päädyimme ystäväni kanssa kuuntelemaan Harvardin residenssikvartetin, Chiara-kvartetin konserttia yliopiston juhlasaliin Sanders Auditorioon. Konsertissa kuultiin mm. Harvardin uuden sävellysprofessorin Richard Beaudoinin toinen jousikvartetto. Teos perustuu Martha Argerichin levytykseen Chopinin e-mollipreludista. Beaudoin on analysoinut levytystä oskiloskoopeilla ja millä lie säteilymittareilla ja saanut aikaan erilaisia aika-, dynamiikka- ja äänenväritilastoja, joita hän sitten kvarteton neljässä osassa laajentaa. Ja totta vie laajentaa, nimittäin härveli kestää kokonaiset 38 minuuttia! En kerta kaikkiaan syttynyt teoksen akateemiselle "kekseliäsyydelle", minkä kyllä varsin tomerasti konsertin jälkeen ystävälleni kerroin. On tunnustettava, että olin mielipiteineni vähemmistössä, senverran riemukkaan vastaanoton tuo mikroskooppisen laskelmoiva ja älyllisen lattea piinapuolituntinen-plus melkein täydeltä salilta sai.

Ystäväni Seppo Varho vietti kuluneen viikon täällä. Sepon vierailu tarjoisi toisenlaisia virikkeitä mutta myös oivan tilaisuuden jatkaa näitä abstrakteja harjoitelmia runsaan osterinsyönnin lomassa. Emme tainneet ihan päästä viikon aikana 50 osteriin, vaikka yritys oli kova. Osterit saivat ennen syömiseksi tulemistaan kuulla runsaasti edellämainituista teemoista mutta myös mm. Anne Sofie Mutterin ja BSO:n Mozart-konsertista, Cambridgessä pyörivästä Porgy ja Bess -musikaalista, sekä siitä miksi Yhdysvalloissa ei kahvikupin ostoa suunnitellessa tiedä sen lopullista hintaa...

Ehkäpä ensi viikolla jotain hieman maanläheisempää.

Nauttikaa syksystä!


Paavali

Harvard ja kiire

Eräässä viime viikolla käydyssä kevyehkössä keskustelussa musiikin laitoksen johtaja Prof. Alex Rheding totesi:"olen tällä hetkellä niin kiireinen, että jo keskusteleminen siitä on myöhästyttänyt minut kolmella päivällä aikataulustani." Asia tuntuu olevan tällä hetkellä tavalla tai toisella ajankohtainen suurelle osalle Harvardin asukeista. Niin opiskelijat kuin proffatkin kyselevät toisiltaan "miten työskentely sujuu? Oletko jo löytänyt toimivan rutiinin?" jne.

Toinen suosittu tapa lähestyä asiaa on päivitellä miten "en meinaa millään saada kaikkea tehdyksi päivän aikana" tai "jos en pidä päivällä tarpeeksi pitkää paussia, en jaksa keskittyneesti tehdä töitä iltayhteentoista, mikä on välttämätöntä saadakseni kirittyä viime viikkoisen matkani aiheuttaman takapakin kiinni." Lisäksi tämän tästä näkee ihmisiä, jotka ovat, kuten seuraamani Kiinalainen Musiikki Euroopassa Valistuksena Aikana - kurssin opetusasistentti, selvästi jättäneet edellisen yön joko kokonaan väliin tai ainakin erittäin vähälle nukkumiselle. Tämä samainen Prof. Rheding tekee töiden ohella kotonaan remonttia, remontointiaika on joka aamu klo 4-7, sen jälkeen vievät yliopiston työt kaiken ajan.

Paniikista tai sähläämisestä ei kuitenkaan juuri näy merkkejä. Ihmiset osallistuvat rauhallisesti keskusteluihin, tulevat luennoille ajoissa ja jäävät niiden jälkeen enemmän tai vähemmän muodollisesti jutustelemaan esille tulleista kysymyksistä. Useimmat näyttävät naamansa osastomme joka perjantai klo 17 käynnistyvällä Happy Hourilla, jossa tarjoillaan osaston taukohuoneessa pientä purtavaa ja olutta. Mainio instituutio muuten: köyhät opiskelijat voivat hyvällä omalla tunnolla nauttia olutta, ja ennenkaikkea on olemassa konventio, joka saattaa ihmiset yhteyteen vapaassa ja leppoisassa tunnelmassa. Kynnys kysellä asioista ja käsitellä pieniä teemanjuonteita on luentoja ja esitelmiä matalampi. No, ei kait tätä tarvitsisi sen kummemmin perustella, erinomainen perinne, sillä sipuli! Muutenkin kampuksella ja kirjastoissa vallitsee rauhallisen energinen tunnelma. Random-keskusteluja syntyy päivittäin kampuksen raitilla, joilla niilläkin tuntuu olevan oma rauhallisen tehokas muutaman minuutin kestonsa.

En hetkeen oikein osannut yhdistää mielessäni näitä asioita, toisaalta kaikkien jakamaa kiireen tuntua, toisaalta yleistä tranguilloa. Mutta sitten välähti. Tietenkin ihmisillä on kiire, nimittäin kiire kiireettömyyteen! Asiat joita varten täällä ollaan vaativat aikaa ja tilaa. Voit tietenkin luistella 150 sivua tekstiä historiatieteestä muutamassa tunnissa (viime viikkoinen Historiallisen Musiikkitieteen Perusteet -kurssin lukutehtävä) mutta jos intressi on saada luennolla käytävästä keskustelusta mahdollisimman paljon irti, ei ole mitään mieltä sutaista materiaalia läpi pintapuolisesti. Toisaalta Kantin esseen "Mitä on Valistus?" lukaisee kyllä vartissa, mutta mikäli käytettävissä on tosiaan ainoastaan vartti, voi sen käyttää yhtä hyvin vaikkapa Hesarin keskustelupalstojen lukemiseen. Homma kääntyy nimittäin Kantin eduksi vasta jos on aikaa pyrkiä varsin selkeitä "uskalla ajatella itse"-tyyppisiä lausumia syvemmälle ja vaikkapa pohtia, mitä mahdollisesti ovat rivien välistä luettavissa olevat varaukset esseen kirjoittamisen aikaan vallassa olleita "mukavalistuneita" hallitsijoita kohtaan.

Hmm... Itse asiassa tällä hetkellä Hesarin keskustelupalstoilla vallitsevaa yksityisajattelua ei tunnu vaivaavan kainous oman "järjen" käytön suhteen, vaikkei mistään erityisestä valistuneisuudesta ei siellä tunnu olevaan ylitarjontaa. Täytynee ehkä tarkistaa näkemystään "valistuneisuuden" suhteen. Historiallinen Valistus ei tainnutkaan merkitä ihan samaa kuin nykyaikaisesti ajateltu "valistuneisuus"...

Muttamutta takaisin asiaan. Ajattelu siis vaatii aikaa ja tämä juuri on kiire-kiireettömyyteen ajatuksen ydin. Ihmiset täällä näyttävät sisäistäneen, että jokainen satunnainenkin kohtaaminen ja ajatusten vaihto on potentiaalinen oppimishetki. Esimerkiksi italialaiselle vierailevalle Prof. Sergio Durantelle esitetty pieni mutta oleellinen kysymys Mozartin Don Giovannin esitystradition muuntumisesta oopperan kolmen ensimmäisen vuosikymmenen aikana avasi ainakin minulle Duranten esitelmästä jotain hyvin oleellista. Satuin viinilasi kourassa kuulemaan keskustelun esitelmää seuranneella vastaanotolla. Hyvä että jäin nauttimaan tuon lasillisen, vaikka periaatteessa oli kova kiire oman työpöydän ääreen. Yhteisön tarjoama opetus tuntuu siis olevan: kannattaa rakentaa oman työskentelyrutiinin ympärille eräänlainen aikavallihauta, ajattelun ja pohdinnan mahdollistava reservi. Jos tuntuu ettei siihen ole varaa, voi vaikkapa ajatella, että luonnonvarojen uhatessa käydä vähiin voi ainakin olla varma siitä, että aika on uusiutuva sellainen.

Btw, akateeminen vartti lienee kaikille tuttu käsite ? Täällä vastaava on Harvard Time, jonka yksikkö on 7 minuuttia. Ihan totta, kaikki luennot alkavat 7 minuuttia yli tasan. Rentoa mutta - ah, niin tehokasta!

Tässä vähän Harvardin musiikkikirjaston tunnelmaa:  
                    
      

Lopuksi vielä teille pieni vapaaehtoinen tehtävä: Musiikkitiedekurssin viime viikkoisen super-abstraktin historiantiede-savotan jälkeen tällä viikolla kurssilla keskustellaan musiikista kirjoittamisesta. Kaikkien kurssilaisten tulee esitellä luennolla yksi sivu tekstiä musiikista. Ainoat vaatimukset ovat, että tekstin tulee olla kirjassa julkaistu ja hyvä! Melko ladattu tehtävä siis mutta mielenkiintoinen. Olisi hauska kuulla minkälaisia ehdotuksia teillä olisi tekstinpätkäksi tai muuten vaan kommentteja hyvästä musiikkia käsittelevästä tekstistä. Saatan muutaman päivän päästä paljastaa teille oman kandidaattini....

Mukavaa kiireisen rauhallista työviikkoa kaikille!

Paavali

Vuosikymmenen sana

Word of the decade on iso juttu Usassa. Kilpailevia listoja pitävät yllä ainakin Newsweek, Google, ja CNN ja lisäksi vähintään 20.000.000 (=monta) bloggaajaa. Iso kisa on viime vuosina käyty seuraavien sanojen välillä: Google, 9/11 ja blog. Keskimmäinenhän noista ei ole edes sana mutta sehän ei amerikkalaisia haittaa. Oli miten oli, blogi, ploki, tai ihan miksi vaan tätä "rakasta päiväkirjaa" kukin haluaa kutsua on ollut välillä ykkönen, välillä kakkonen, tällä hetkellä käsittääkseni kakkonen. Niin kova juttu kuitenkin, että nyt on minullakin sellainen - siis tällainen.

Vuosi Harvardissa on alkanut. Tiesin jo entuudesta, että Amerikassa kaikki on suurempaa, joten kun luonnonilmiöt ensimmäisten viikkojen aikana toivottivat minut tervetulleiksi, koetin ainakin näyttää siltä etten olisi ollut yllättynyt. Ekalla viikolla maanjäristys ja hurrikaani, kolmannella tulvat joiden saartamaksi onnistuin joutumaan vieraillessani Bucknell Universityssä Pennssylvaniassa ystäväni Prof. Lois Svardin eläkkeelle jäännin kunniaksi järjestetyssä konsertissa. Tuli näistä luonnonilmiöistä mieleen Vaahteramäen Eemelistä juttu, jossa Vaahteramäelle oli kantautunut tietoa Amerikan maanjäristyksistä (mikähän muuten lienee ollut vuosi? Eemelin lapsuus olisi saattanut osua 1900-luvun alkuun, jolloin San Franciscon suuri maanjäristys 1906 olisi voinut olla kyseessä) ja Liina keksi ehdottaa: "minäpä kirjoitan niille sinne Amerikkaan, että lähettäkää tänne se maanjäristys niin me lähetämme teille täältä Eemelin." No, nyt olen minä täällä ja niin ovat maanjäristykset ja muut hirvitykset, joten sorry vaan Amerikan eläjät...

Tässä viime viikkoinen vesitie Pennssylvaniassa:



Koetan kirjoittaa säännöllisesti ja raportoida jatkossa myös tätä aloitustekstiä syvällisemmin. Olisi kiva, jos haluaisitte kaikin tavoin reagoida; vastailla, kysellä ja ehdottaa. Kirjoitan nyt ainakin aluksi suomeksi, katsotaan sitten alettuani lastata teille jännittävien tutkimuksieni tuloksia, kääntyykö teksti englanniksi.

Mutta nyt kuitenkin: täällä ollaan, putiikki on pystyssä ja pöytä työtä täynnä.

Syksyn iloja kaikille!


Paavali