Eettinen kirjoittaja häivyttää virheiden pelon luottaa itseensä. Hänen tulee hyväksyä se, että aina tulee olemaan niitä, jotka osoittavat tekstistä myöhemmin sekä virheitä että tulkintoja, joita on syytä tarkistaa. Tuo "eettinen" on siinä mielessä tärkeä määre, että kirjoittajan tulee aina kirjoittaa sen hetkisen parhaan tietonsa mukaisesti. Tämän kuuleminen oli sekä lohdullista että kova haaste. Nimittäin, kun on vuosia kirjoittanut ohjelmatekstejä Beethovenista on matkalla reppuun kertynyt kaikenlaisia omia johtopäätöksiä, joihin on tykästynyt mutta joihin ei itse asiassa ihan täysillä enää luota. Nyt se kaikki saa mennä!
Tulin tänne syksyllä aika selkeän kirjakonseptin kanssa. Tarkoitus oli kirjoittaa "Companion to Beethoven Piano Sonatas" pitkälti niiden tekstien pohjalta, jotka aikanaan kirjoitin konserttisarjoja varten. Tein syksyllä aihetta varten taustatyötä mutta siirsin kirjoittamisen aloittamista osin koska halusin hyödyntää yliopiston kurssitarjontaa, osin siksi että halusin vielä miettiä lähestymistapaa. Joululoman aikana soppa hautui ja kun tammikuussa tuli eteen se väistämätön tilanne, että ruutu katseli minua kutsuvan valoisasti näppäimistön virnuillessa siinä alapuolella, tajusin konseptini perusteitaan myöten muuttuneen. Kirja jota nyt kirjoitan, ei esittele Beethovenin sonaatteja. Se esittelee Beethovenin sellaisena, kuin sonaatit ovat Beethovenin minulle esittäneet. Onko sekavaa? Jos on, niin odottakaa sitä kirjaa, siitä vasta sekava tuleekin ;). No, ei ehkä tule. Kirjan tämänhetkinen työnimi on: "Beethoven through his Piano Sonatas."
Idea on siis, että jokainen sonaatti avaa oman teemansa Beethoveniin. Pääpaino ei ole sonaattien opettavaisessa esittelyssä, vaan pyrin antamaan lukijoille sekä kiinnostavaa informaatiota että hedelmällisen lähtökohdan teosten kuuntelulle. Pyrin tarjoamaan monipuolisen, valistuneen mutta myös kriittisen kontekstin, ja toivon tämän innostavan lukijoita tutustumaan itse siihen lähes loppumaaan materiaaliin, jota Beethovenista on tarjolla. No, on minulla noiden ylevien teemojen lisäksi myös yksityiskohtaisempiakin tavoitteita. Yksi on koettaa jotenkin tulla toimeen Beethoven-historian ongelmallisten piirteiden kanssa. Beethoven on eräällä tavalla modernin musiikkitieteen murheenkryyni, sillä se kanonisoitu Beethoven-käsitys, jota 1820-luvulta asti on rakennettu on monessa kohtaa melkoisen tuuletuksen tarpeessa. Eräs kaverini täällä kiteytti asian aika hyvin kun sanoi: "until recently Beethoven scolarship has mostly been about trying to prove why Beethoven is more amazing than any other composer." En usko olevani se "musiikkitieteilijä", joka tuon tarvittavan suuren puhdistuksen tulee tekemään, mutta oma vaatimaton mutta vähäinen tavoitteeni on pyrkiä välttämään niitä karikoita, joille Beethoven-historiankirjoitus on 200 vuoden ajan enemmän tai vähemmän tietoisesti ajanut.
Yksinkertaistaen: minun Beethovenini ei ole se "kuuro nero, joka pui nyrkkiä Jumalalle; joka ei saavuttanut onnea yksityiselämässään; joka mullisti musiikin yhteiskunnallisen merkityksen; jonka varjoon kaikki tulevat säveltäjät jäivät; jonka esikuvia olivat ainoastaan Bach, Händel, Gluck, ja Mozart." Minun Beethovenini oli ennenkaikkea "his own contemporary." Beethoven oli aikansa tuote, joka työskenteli hyvin pitkälle samojen sävellyksellisten konseptien kanssa kuin iso osa aikalaisistaan. Hänen musiikkinsa on erittäin akuuttia ja toimii vielä tänäkin päivänä, mutta sen todistamiseen ei kannata ruutia tuhlata. Kiinnostavaa on katsoa Beethovenista taaksepäin ja Beethovenista eteenpäin, ja siinä maailmassa näkyy muutakin kuin Haydn, Mozart, Schenker ja 5. Sinfonia.
Noniin, mitä täällä on siis toistaiseksi saatu aikaan? Olen kirjoittanut aika pitkälle luvut noin viidestä sonaatista, lisäksi on toinen mokoma vielä nupullaan olevia lukuja. Kuutamosonaattiluku käsittelee musiikillisen merkityksen historiaa. Luon katsauksen Beethovenin aikaan, miten silloin musiikista kirjoitettiin? Mitä tapahtui 1800-luvulla, jolloin musiikin autonomisuus muista taiteista kasvoi, miksi? Miten sama kehittyi teoreettisessa ajattelussa? Miten toisen maailmansodan jälkeen oli kenties sopivampaa kuulla Beethoven abstraktina musiikkina eikä niinkään saksalaisena musiikkina? Hermeneuttinen analyysi ja Lawrence Kramer mullistivat 1980-luvulla käsityksen musiikin kulttuurillisista perusteista. 2000-luvulla hermeneutikot ovat saaneet vastareaktion ja kylmää kyytiä mm. Princetonin proffalta Carolyn Abbatelta. Ja lopuksi vielä käytännöllinen ja aina niin punnittu Tovey, jonka jälkeen esittelen oman analyysini Kuutamosonaatista. Aika pitkälle siis historiallinen pläjäys.
Totaalisen historiallinen luku onkin sitten Waldstein-teksti. Beethoven päätti nimittäin ystäviensä kehoituksesta säveltää uuden toisen osan jo valmiiseen sonaattiin. Waldstein-luvussa esittelen otsikolla "When to Replace a Movement?" muutkin tapaukset, joissa Beethoven tämän teki. Kreuzersonaatin finaali oli alunperin peräisin toisesta sonaatista, mitä tapahtui? Fidelioon Beetu sävelsi kaikkiaan neljä eri alkusoittoa, millaisia ne olivat? Kvartetto op. 130 päättyi alunperin Grosse Fugeen, mutta ensiesityksen jälkeen syntyi uusi finaali. Kohta parisataa vuotta onkin sitten kumpi finaali on "oikea"? Pohdin sitä, miksi juuri tästä tapaukesta on tullut niin tärkeä, kun muut yksittäisten osien korvaamiset yleisesti hyväksytään hyvinä ratkaisuina.
Myrskysonaatin yhteydessä käsitten sitä, miksi Beethoven ja Shakespeare varsinkin 1800-luvun alkupuolella niin usein rinnastettiin. Itse asiassa myös Haydnia verrattiin aikanaan Shakespeareen, mikä johtaa pohtimaan tuon ajan käsitystä Shakespearesta. En yritä todistaa, että Myrskysonaatti olisi Shakespearen innoittama (vaikka Schindler kertoo Beetun niin sanoneen) mutta kysyn: "jos se olisikin, mitä se merkitsisi meille esittäjinä ja kuulijoina?"
Analyyttisemmän näkökulman tuo sonaatti op. 10 no. 2 F-duuri, joka esittelee William Caplinin erinomaisen valaisevan teorian "Classical Form" 1990-luvulta. Mitkä ovat teorian perusteet? Mitä muoto Capinin teorian mukaan on? Esitän sonaatista myös luvussa oman Caplin-analyysini. Vastapainoksi on tarkoitus myös esittää Caplinin kanssa kilpaileva James Hepokosken Sonata-Theory, mutta en ole vielä päättänyt mikä sonaatti saa sen tehdä. Hepokosken teorian parasta antia ovat sonaattimuodon eksposition keskeltä leikkaava Medial Caesura, sekä sivuteeman ja lopputeeman väliin osuva EEC eli Essential Expositional Closure, jotka on tarkoitus niin ikään analyysissä esitellä.
Lisäksi on meneillään Appassionata-luku, jossa onkin sitten vähemmän historiaa ja enemmän omaa analyysiäni. Käsitykseni mukaan nimittäin teoksen erästä oleellista piirrettä on käsitelty sekä kirjallisuudessa että analyyseissä aika vähänlaisesti. Beetu vierittää kappaleessa kerta toisensa jälkeen duureja mestauslavalle, jossa giljotiini leikkaa niiden suurista tersseistä puolisävelaskeleen kokoisen pään romahduttaen ne systemaattisesti mollitersseiksi. Tälle idealle pohjautuvasta dramatiikasta muodostuu "primary agent in Beethoven's arguably most end-oriented multi-movement composition."En muuten aijo käyttää tuota giljotiini-metaforaa, mutta blogissa nyt voi vähän irroitella... Lisäksi harjoitan luvussa hieman musiikkitiedettä ja pohdin, mitä poliittisia motiiveja Leninin Appassionata-mieltymyksen alleviivaamisella mahtoi olla itä-blokissa vuonna 1970 Beethovenin 200-vuotisjuhlallisuuksien yhteydessä.
Tällaista, muutakin tosiaan on mutta niistä aikanaan.
Juu, ja sitten Mark Twainiin, joka sanoi: "the greatest sin of a man is putting on airs."
Sain taannoin kriittistä palautetta lukijalta (jonka nimeä en nyt mainitse), koska en edellisessä blogipäivityksessäni ollut maininnut Uuden Vuoden yön bridgepeliä, jossa Riikan (nimi muutettu) kanssa tarjosimme ja pelasimme läpi isoslammin 7♣. Syynä verkkohiljaisuuteeni oli tuo Twainin ajatuksia herättävä toteamus, joka hiljattain tietooni saatettiin. En tammikuussa tänne saavuttuani todellakaan ollut Uuden Vuoden yön tapahtumista täkäläisten pelikaverieni seurassa hiljaa. Kait heillä mitta täyttyi, koska lopulta Scott Nickrenz halusi jakaa kanssani tuon Mark Twainin lausunnon.
Mukavia talviviikkoja kaikille!
Paavali
No comments:
Post a Comment