Kävin tänään kuuntelemassa BSO:ssa Beetun Ysin. Konsertin suhteen pitäisi varmaankin periaatteessa olla kriittinen – kanonisoitu Beethoven-pläjäys yleisölle, joka tuli hakemaan tutun ja turvallisen, ei mitään yllättävää, ei mitään uutta. Jo A. B. Marx sen tiesi, Schidler myös, Schumann, Brahms ja Wagner – kaikki nuo jotka kutsuivat Beethovenia nimellä "Meister." Suurta ja valmiiksi pureksittua musiikkia, joka sitäpaitsi on kuin historiallisena pahkana muistuttamassa saksalaisen musiikin ylivallasta täällä uudella mantereella. Mutta, konsertti oli upea – läsnäoleva, herkkä, tunteikas, älykäs ja suuri! Musiikilliset juhlat parhaimmillaan. Kuin Suomen Vappu konsanaan. Täynnä riemua ja merkitystä!
Tilaisuus tekee varkaan ja konserttiin valmistautumisen merkeissä välttelin koko päivän tämän hetken pääprojektia, työn alla olevaa Appassionata-lukua, ja vietin sen sijaan laatuaikaa ysisinfoniaa opiskellen. Ennen vuotta 1822 Beetu oli elänyt pitkään jo Schillerin Oodin Ilolle kanssa. Jo vuonna 1792 hän suunnitteli sen säveltämistä (Schiller kirjoitti runon 1785) ja ilmeisesti myös toteutti tuon suunnitelman jossain vaiheessa 1790-luvulla. Nimittäin, vuonna 1803 Ferdinand Ries tarjosi opettajansa puolesta kustantaja Simrockille Beetun säveltämää Oodia Ilolle. Valitettavasti kyseinen versio on ilmeisesti iäksi kadonnut. Schillerin työt olivat 15 vuoden ajan sensuurin alla Habsburgien Wienissä, vasta vuonna 1808 ne vapautuivat runoilijan nuoruuden vapaus- ja utopia-kiihkojen jo hieman laannuttua. Oodi-saarto varmastikin vaikutti siihen, ettei Beetun ensimmäistä versiöta koskaan julkaistu.
Sinänsä muuten jännää, että Beethoven ylipäätään uhmasi tuora sensuuria, hän ei nimittäin kuitenkaan ollut tuollaisissa kysymyksissä kauhean kärkäs ryntäämään barrikaadeille, mikä on viime aikoina tullut esiin Leonoren-oopperan ennakkosensuuria tutkittaessa. Mutta mutta, ehkäpä hän nimenomaan hieman kokeili Schiller-arrilla kepillä jäätä, nimittäin vuonna 1803 oltiin jo tosi lähellä Leonoren valmistumista, ja senhän aihe tunnetusti koetteli Habsburgien huumorintajua...
Yhtä kaikki, Beethoven palasi aikanaan Oodin äärelle ja mm. vuonna 1812 suunnitteli D-mollisinfonian säveltämistä, ja tuohon sinfoniaan oli siis varattu paikka Schillerin tekstille. Suunnitelmat venyivät ja kehittyivät mutta tosiaan vuonna 1822 sitten räjähti, ja Oodi sai paikkansa Beethovenin kenties eeppisimmän sävelrunoelman kulminaatiossa, kuorosinfonian finaalissa.
Oodissa ylistetään ihmiskunnan veljeyttä ja yhteyttä Kaikkivaltiaaseen ilon kautta. Schiller itse suhtautui Oodiin vanhemmalla iällään aika nihkeästi. Hän sanoi jotain tyyliin: "Oodi oli heikko runo, jonka suosio perustuu sen aikakauden runouden heikkoon tasoon." ... aika ylevää. Tulee mieleen eräs venäläinen pianopedagogi, jonka tiedetään sanoneen kurssilla oppilaalle: "tällä kurssilla kaikki soittavat huonosti, mutta sinä soitat kaikkein huonoiten."
Noniin ja sitten asiaan. Eikö olekin aika jännää, että nuo saksalaiset valistusajattelijat edustavat meidän mielissämme kaikkia niitä ihanteita, joita "oikein" ajattelevat ja demokratiaa kaikissa sen erityisesti pohjoismaisissa muodoissaan kannattavat hyveelliset kansalaiset kannattavat. Mutta kun ei. Goethe, Schiller, ja myös "Meister" olivat valitettavasti taipuvaisia lievää vakavampaan elitismiin.
Ja tässä Björn Wahlroosille täky, jonka sopii ottaa esille mikäli Olli Rehn ottaa A-studion kutsun vastaan ja tulee keskustelemaan Nallen kanssa EU:sta. Beethoven on sentään säveltänyt EU:n kansallishymnin, jonka tekstin on pääosin kirjoittanut Schiller. Ja mitä sanoivat demokratiasta sankarimme Schiller? "Die Mehrheit ist Unsinn." Entäpä sitten Beethoven? “Die sagen vox populi, vox dei, das habe ich nie geglaubt.”
"Enemmistön diktatuuri" ei ole noista lausunnoista kaukana. Ja mikä on tarinan opetus? Mielestäni se ei ole, että Beethoven ja Schiller todistaisivat Nallen olevan oikeassa. Mutta se ei myöskään ole, että historia pelastaisi Beethoven ja Schillerin olemaan oikeassa Nallen ollessa väärässä. Myöskään se ei ole, että koko porukka olisi oikeassa – tai väärässä. Jos ylipäätään jotain, mielestäni opetus on, että historiallisten ilmiöiden tarkastelua pitäisi mahdollisimman suuressa määrin harjoittaa tietoisesti välttämällä niiden vahvuuksien teleporttaamista nykyajan tilanteisiin.
Noniin, täällä ollaan vielä muutaman päivän ajan kriittisiä ja työpöydän ääressä. Ensi viikon perjantaina on aika jättää joksikin aikaa hyvästit Amerikan Yhdysvalloille, Bostonille ja Harvardille ja palata kotiin. Jokin loppuraportti täältä varmaan sitä ennen tupsahtaa.
Mukavaa kevätviikkoa!
Paavali
No comments:
Post a Comment