Yhteiset omat herkut

Amerikkalaiset tykkäävät tehdä asioita yhdessä. Kun lunta tulee liikaa, laitetaan koko julkinen liikenne kiinni ja ihmiset jäävät koteihinsa viettämään luppopäivää päivystäen välillä telkkarista josko katastrofi pian hellittäisi. Vuoden suurin ostospäivä on Thanksgivingin jälkeinen sunnuntai, jolloin jok'ikinen perhe suuntaa ostoskeskukseen kiihdyttämään kalkkunan sulamista luomalla vinkuvilla visoilla yhdessä-kulutuksen monumentiksi kelpaavan uuden ajan tuhannen sinfonian. Monday-night football otetaan joukolla vastaan lähipubissa, ja jos sunnuntai-iltapäivänä haluaa nauttia hot-dogin, voi olla varma että samaan aikaan hot-dogia ahmii muutama miljoona lajitoveria maan kaikissa kolkissa.

Yhdessä tekemiseen liittyy toki muatakin kuin noita hieman huvittavia "amerikismeja." Perheen merkitys yhteisöissä on paljon Pohjoismaita suurempi. Meillä loppukäyttäjälle ilmainen (tai ainakin halpa) koulutusjärjestelmä takaa nuorisolle hyvät mahdollisuudet päättää itse ammatillisesta suuntautumisestaan. Amerikassa korkeakoulutus maksaa n. 20.000-45.000 dollaria vuodessa ja niin kauan kun se pääosin katetaan vanhempien rahapussista, on viimeisen high-school-vuoden lähestyessä loppuaan varsin kiusallista tuoda päivällispöytään näkemystä "isä, en minä halua mennä sinne oikeustieteelliseen, jonne olen päässyt ja jota varten olet tehnyt 20 vuotta kahta työtä. Minä haluaisin mieluummin pitää välivuoden ja vähän matkustella..."

Toisaalta yhdessä tehdään myös paljon töitä, ja lujasti! Työpäivät ovat pitkiä ja vaikka periaatteessa yleinen työaika on 40 tuntia, joka ei poikkea kauheasti meidän 38:sta, on ainakin yksityisellä puolella todellisuus jotain ihan muuta. Viikonlopuilla onkin sitten aika kova status ja silloin on määrä relata joukolla - yhdessä.

Mutta relataan sitä töiden lomassakin ja tehokkaita kun ovat, käyttävät amerikkalaiset apuna piristäviä herkkuja. Erilaiset niche-herkkupuodit ja kahvilat ovat nykyään yhtä amerikkalaisia kuin "apple pie." Kaukana ovat ne ajat, jolloin Amerikasta ei saanut kunnon kahvia. Aluksi laatukahvin markkinat loi ja valtasti Starbucks, sittemmin apajille ovat menestyksekkäästi tulleet Dunkin' Donats ja McDonald's - uskomatonta mutta totta. Mutta varsinainen kahvikulttuuri löytyy pikkukuppiloista, jotka kaikki tarjoavat erikoiskahveja, tummia, vaaleita, maustettuja, ja vaikka mitä jaavoja joka makuun. Nisuosasto on myös kunnossa: on muffinia, sconea, loafea ja cookieta joka lähtöön. Työpaikalta saa lounaan yhteydessä tai muutenkin livahtaa kuppilaan tai läheiseen herkkupuotiin hakemaan sielulle ja ruumille laadukasta ja kallista piristettä, kunhan palaa energisoituneena takaisin ja raataa pari tuntia yli työajan, ennenkuin on määrä suunnata työ- tai kaveriporukan kanssa yhdessä ravintolaan.

Sitten ovat nämä deli-puodit, joista saa kaikkea mahdollista paitsi maitoa tai jauhoja. Harvard squarella on kuulu Cardullo's, jonka olen hiljattain löytänyt. Kaikki alkoi viattomasti eräänä päivänä, kun päätin tavallisuudesta poiketen syödä lounaaksi sandwitchin - olin muistaakseni teorialuoennosta niin pöllämystynyt, että katsoin tarvitsevani hiilihydraatteja, sinappia ja lihaa... Satuin sitten kävelemään Cardullosiin sisälle ja tilaamaan leivän. Voipuneena ja nälkäisenä leipää odotellessani osui silmäni viereiseen maustehyllyyn, jolloin muistin etten ollut löytänyt tavallisista ruokakaupoista kokonaisia valkopippureita (jostain syystä ne ovat täällä harvinaisia), joita olisin tarvinnut sienisalaattiin (tietysti murskattuina). Ja siinä törötti keskellä hyllyä ylväästi valkopippurimylly. Löydöstä hieman piristyneenä aloin katsella ympärilleni, ja pian tajusin saapuneeni jonkinlaiseen ruokamaailman Sinbadin aarreluolaa vastaavaan paikkaan. Cardullosilta saa kaikkea herkullista: juustot, lihat, kalat, leikkeleet, herkkusäilykkeet, hillot, suklaat, sinapit, teet, kahvit, kaakaot, pähkinät, kotikaljat, viinit, öljyt, makkarat, hapankaalit, jäätelöt, ja tietenkin ne mausteet. Ja kaikki vain yhdessä pikkaisen R-kioskia suuremmassa tilassa.

Olen sittemmin asioinut Cardullosilla aina muutaman päivän välein, mutta vasta tällä viikolla käytyämme yhdessä kyläilemässä olleiden Kaila-Virolaisten Anna-Jussin kanssa puodissa sandwitcheillä, löysimme ne todelliset aarteet, nimittäin ruotsalaiset sillit ja suomalaiset suklaat (etsi kuvasta). Nyt kun squarella on pikku herkkuluolaan kätkettynä purkitettua Skandinaviaa ja paketoitua Suomenniemeä, olen lopullisesti koukussa.

Herkutelkaa!


Paavali

Incognito

Yritin tehdä viikonloppuna matkan Suomeen ihan noin vaivihkaa, mutta kuten osa teistä huomasikin, onnistuivat telkkarikamerat osin torpeedoimaan hankkeen, hehee... Pikavisiitti oli kuitenkin onnistunut, jos kohta aikataulultaan melko kylläinen. Saavuin härmään lauantaina puolilta päivin ja tätä kirjoittaessani maanantai-iltana olen jo ehtinyt viettää puolet tätä päivää Bostonissa. Visiitin viralliseen ohjelmaan sisältyi bridgen peluuta ja sienestystä, epävirallisemmin kävin lisäksi vastaanottamaassa Wihurin rahaston palkinnon, joka paitsi lämmitti ja ilahdutti kovin, tarjosi myös bridgen ja sienestyksen ohella erinomaisen syyn piipahtaa kotona.

Lauantain bridge-ilta olikin pelillisesti erittäin jännittävä ja sisälsi koko joukon mitä friikimpiä jakoja, kuten mukana olleet varmastikin selvästi muistavat ;). Kiitos vielä siitä kaikille läsnäolleille. Henkilökohtaisesti olikin jo korkea aika päästä taas pelaamaan, melkoiseksi pettymyksekseni ei Harvardin bridge-klubi nimittäin ole vielä tällä lukukaudella kokoontunut. Johtuuko tämä heidän käyttämänsä 6 kortin ylävärivaatimuksen ja muutaman muun konventio-kummajaisen (Harvard bidding system) lamaannuttavasta vaikutuksesta, mene ja tiedä, mutta yhtä kaikki on pelivajausta todellakin päässyt kertymään. Suunnitelmissani on mahdollisimman pikaisesti selvittää, josko Faculty Clubilta löytyisi peliseuraa. Koko Suomen presidenttiehdokas Paavo Väyrystä lainatakseni: "uskon ja toivon."

Sunnuntaina ehdimme sitten Matildan ja erinomaisten vanhempieni kanssa Hvitträskiin sienimetsään. Parissa tunnissa ryhmämme saikin sievoisen suppilovahverosaaliin, jota ymmärtääkseni on sittemmin ahkerasti siivottu, itselläni ei valitettavasti matkan tiukasta agendasta johtuen ollut tuohon puuhaan aikaa. Syksyn sienensyöntioikeus tuli kuitenkin lunastettua ja tänään olenkin - onnistuneen salakuljetusoperaation jälkeen - tarjoillut kämppäkaverilleni Andrealle sienisalaattia.

Täällä alkoi loppuviikosta varsinainen intiaanikesä. Nautimme perjantaina Andrean kanssa ulkona jäätelöä mukamas viimeistä kertaa tänä syyskesänä. Palatessani tänään oli elohopea kivunnut 28 asteeseen ja samaa on luvassa lähipäivinä, joten viimeiseksi kerraksi ei perjantainen todennäköisesti jäänyt. Tässä näyttävätkin nyt menevän syys- ja kesäaktiviteetit somasti sekaisin.

No, töitäkin on kyllä tarkoitus jatkaa heti huomenna. Viimeiset pari viikkoa olen kurssihommien ohessa koettanut päästä jyvälle Beethovenin keskusteluvihkoista. Niistä varmasti myöhemmin vielä lisääkin mutta jo nyt tiedän kyseessä olevan mitä jännittävin Beethoven-lähde. Beethoven käytti keskusteluvihkoja kuuroutumisensa jälkeen kommunikoidessaan ulkomaailman kanssa. Vihkoihin tallentuneista keskusteluista on luettavissa Beetun keskustelukumppanien repliikit, pomo itse luonnollisestikin puhui omansa. Välillä Beetukin kirjoitti joitain, tyypillisesti esim. kaffe tai sitten allekkain suoritettuja laskutoimituksia, välillä ravintolalaskuihin ja useasti erilaisiin kustannus- ja muihin afääreihin liittyen.

Näitä vihkoja oli kertynyt Beethovenin kuollessa n. 300. Muun jäämistön ohella vihkot siirtyivät Anton Schindlerin haltuun, joka tuhosi niistä yli puolet!! Tätä eivät Beethoven-historiaa kirjoittaneet jälkipolvet ole koskaan antaneet Schindlerille anteeksi, minkä tietysti jollakin tavalla ymmärtää. Spekulaatioita siitä miksi Schindler tempun teki on riittänyt runsaasti. Todennäköisintä lienee, että hän "suojeli" joko Beethoveni tai itseään, mahdollisesti molempia. Niin ainutlaatuisesta lähteestä on kuitenkin kysymys, että voidaan koko lailla varmasti sanoa jälkipolvilta jääneen keskusteluvihkojen hävittämisen myötä pimentoon valtavasti keskeistä tietoa Beethovenin persoonasta. No, on niissä säilyneissäkin vihkoissa paljon asiaa, ja sekin aika työläästi tulkittavasssa muodossa. Keskustelut alkavat mistä sattuu, jäävät kesken ja poukkoilevat, ja tietenkin Beethovenin kommentit on joko pääteltävä tai arvattava. Onhan niitä paljon koetettu selvitää muun materiaalin kuten kirjeenvaihdon avulla, mutta esimerkiksi hänen Holtzin kanssa vuonna 1825 käymänsä keskustelu jossa Holtz sanoo ensin jotain Shakespearesta, sitten on Beetun kommentti, jota siis ei ole, ja sitten Holtzin vastaus:"niin, ja sitten sävelsitte sen raivoisan sonaatin", jää melko lailla täysin lukijan täydennettäväksi. Net, jotka kategorisesti kieltävät Myrskysonaatin ja Shakespearen Myrskyn yhteydet, eivät varmaan kauheasti tuon keskustelun perään haikaile... Noniin, tämä saa käydä maistiaisista, palaan keskusteluvihkoihin myöhemmin.

Nyt on aika toivottaa taas mukavaa syysviikkoa kaikille. Koettakaahan selvitä sienimetsään!


Paavali

PS. Katsoin tänään koneessa Woody Allenin uuden leffan Midnight in Paris, joka olikin tosi vänkä. Lienettekö muut entiset tai nykyiset Pariisin eläjät huomanneet ravintolan, jossa Owen Wilson ensimmäisen kerran tapaa Hemmingwayn olevan nimeltään Polidor? Siis se sama vanha kapakka, joka on Rue Monsieur Le Princen varrella lähellä Suomi-instituuttia, ja josta saa erinoimaista tartar-pihviä!

Abstrakteja harjoitelmia... ja ostereita

Kulunutta viikkoa Harvardissa on leimannut kummallinen monimutkaisten asioiden suma. Tuntuu että vähän aiheessa kuin toisessakin on päädytty varsin korkealentoisiin ja vaikeasti hahmotettaviin pohdintoihin.

Musiikkitieteen lukutehtävissä on perehdytty feministiseen musiikkitieteeseen ja mm. koetettu niellä väitettyä sonaattimuodossa piilevää sukupuoliasetelmaa, jonka miehiset musiikkimaailman valtarakenteet olisivat jotenkin onnistuneet vuosisatojen kuluessa luomaan. Todistustaakka niin monisäikeisen sosiaaliskulttuurishistoriallisen himmelin suhteen on melkoinen. Musiikin teoriassa on varsinkin menneinä aikoina käytetty ahkerasti termejä kuten "maskuliininen" ja "feminiinen", mikä nyt kieltämättä saa vähän hitaamminkin sukupuoliastelmiin syttyvän henkilön (=mä) kuuntelemaan argumentit asian tiimoilta perusteellisesti. Luemme tuomiot kyseiselle sekä monelle muullekin feministi-tutkimuksen tuottamalle teorialle ylihuomisessa seminaarissa. Toinen tapaus samalta tutkimuksen saralta esittää erittäin rajun tulkinnan Beethovenin yhdeksännestä sinfoniasta, mutta sen käsittelyyn ei tämä foorumi sovellu...

Sonaattimuotoseminaarissa oli tarkoitus puida Haydnin Patarumpusinfoniaa n. 103 mutta keskustelu vääntyikin mm. kysymykseen "voiko musiikki valehdella?" sekä "miten kerronta ja muoto liittyvät musiikissa toisiinsa?" Aivan kaikki seminaarin osallistujat eivät olleet ennen tätä keskustelua oikein lämmenneet - tai ainakaan kovin innostuneesti ottaneet sonaattimuodon detaljitason analyyseihin kantaa - mutta kun päästiin tarpeeksi hankaliin kysymyksiin, oli porukka jo pian aivan liekeissä.

Kiinakurssilla ei sinänsä ollut mitään erityisen hankalia aiheita, mitä nyt ihmeteltiin eurooppalaisen ajattelun kätevyyttä, siis eurooppalaisia itsejään ajatellen. Oxfordin yliopiston professori Michael Puett kertoi meille skypen välityksellä, miten 1700-luvulla eurooppalaiset pitivät omaa luonnontieteellistä ja teknismekaanista osaamistaan maailmassa ainutlaatuisena, silloinhan kyseiset asiat olivat nimittäin vain hyviä asioita. Tänä päivänä, kun tekninen ja tieteellinen osaaminen liittyvät jo hieman kyseenalaisempiin asiakokonaisuuksiin, kuten luonnonvarojen tuhlaukseen ja maailman saastuttamiseen, voimme kätevästi syyttää siitä muidenkin maanosien asukkeja, hekin kun nyt hallitsevat eurooppalaisille jo vuosisatojen ajan tutut konstit.

Omissa töissäni olin ajautunut lukemaan valistusfilosofi Rousseaun tekstejä. Yksi tehtävälistallani olevista hommista on nimittäin Beethovenin ja Rousseaun yhtymäkohtien selvittäminen. Eräs tulkinta Rousseaun perusajatuksista on: "yksilö kumartaa yhteisölle, ei koskaan hallitukselle." Kun muuttaa lauseesta hallituksen hallinnoksi, tulee kuvailleeksi amerikkalaisen yliopiston. Täällä nimittäin ei hallinto määrää, se palvelee yhteisöä. Oma tuntumani on, että tässä on suuri ero suomalaiseen meininkiin, kenties myös eurooppalaiseen, ainakin mitä yliopistoon tulee. Eikä ero ole suomalaisesta näkövinkkelistä erityisen mairitteleva.

Monimutkaisuusmittani oli ilmeisesti jo täynnä, kun perjantaina päädyimme ystäväni kanssa kuuntelemaan Harvardin residenssikvartetin, Chiara-kvartetin konserttia yliopiston juhlasaliin Sanders Auditorioon. Konsertissa kuultiin mm. Harvardin uuden sävellysprofessorin Richard Beaudoinin toinen jousikvartetto. Teos perustuu Martha Argerichin levytykseen Chopinin e-mollipreludista. Beaudoin on analysoinut levytystä oskiloskoopeilla ja millä lie säteilymittareilla ja saanut aikaan erilaisia aika-, dynamiikka- ja äänenväritilastoja, joita hän sitten kvarteton neljässä osassa laajentaa. Ja totta vie laajentaa, nimittäin härveli kestää kokonaiset 38 minuuttia! En kerta kaikkiaan syttynyt teoksen akateemiselle "kekseliäsyydelle", minkä kyllä varsin tomerasti konsertin jälkeen ystävälleni kerroin. On tunnustettava, että olin mielipiteineni vähemmistössä, senverran riemukkaan vastaanoton tuo mikroskooppisen laskelmoiva ja älyllisen lattea piinapuolituntinen-plus melkein täydeltä salilta sai.

Ystäväni Seppo Varho vietti kuluneen viikon täällä. Sepon vierailu tarjoisi toisenlaisia virikkeitä mutta myös oivan tilaisuuden jatkaa näitä abstrakteja harjoitelmia runsaan osterinsyönnin lomassa. Emme tainneet ihan päästä viikon aikana 50 osteriin, vaikka yritys oli kova. Osterit saivat ennen syömiseksi tulemistaan kuulla runsaasti edellämainituista teemoista mutta myös mm. Anne Sofie Mutterin ja BSO:n Mozart-konsertista, Cambridgessä pyörivästä Porgy ja Bess -musikaalista, sekä siitä miksi Yhdysvalloissa ei kahvikupin ostoa suunnitellessa tiedä sen lopullista hintaa...

Ehkäpä ensi viikolla jotain hieman maanläheisempää.

Nauttikaa syksystä!


Paavali