Straight From the Horse's Mouth

Säveltäjä Alvin Curran on ollut tämän viikon vieraana Harvardin Musiikkiosastolla. Eilen hän piti Louis C. Elson lecturen, jota kuuntelemassa oli vain noin parikymmentä valveutunutta. Väkikato herätti lievästi  pahennusta ja tänään asiasta keskusteltiin osaston kahvipöydissä. Eräs mielipiteen mukaan on valitettavaa, että "yltiödemokraattisena" instituutiona Harvard ei voi sanoa opiskelijoille: "tälle luennolle sitten tullaan" ja kun yksi osaston proffista oli järjestänyt luennon kanssa päällekäin jonkin lukupiirin, oli osanotto tosiaan aika laimeaa. Elson lecture järjestetään kahden vuoden välein ja edellinen puhuja oli Alfred Brendel, jota muuten oli kuuntelemassa, ja silloin oli sali täynnä. No Curranilla oli valveutunut yleisö ja valveutunut oli luennoitsijakin!

Alvin Curranin luento oli kyllä Brendeliä monin verroin mielenkiintoisempi. Brendel esitteli pari ideaa jokaisesta Beetun pianosonaatista. Asiaa oli paljon mutta pointti puuttui. Curranillakin oli paljon asiaa, mutta lisäksi oli sanottavaa ja vielä sanottavassa ydin. Niille jotka eivät hemmosta ole aikaisemmin kuulleet: Alvin Curran on amerikkalainen säveltäjä, joka on 1960-luvulta alkaen ollut keskeinen hahmo siinä uuden musiikin rintamassa, joka on pyrkinyt kyseenalaistamaan länsimaisen taidemusiikin lähes kaikki parametrit: sävellajeista, atonaalisuudesta, harmonioista, äänistä, soinneista, yleisöistä, esittäjistä, soittimista, saleista, musiikin tuottamistiloista, musiikin kuuntelutiloista, suunnitelluista, suunnittelemattomista, improvisoiduista, ihmisäänistä, luonnon äänistä kaikkeen kuuluvaan ja kuulumattomaan, jonka mitenkään voi katsoa joko liittyvän tai olevan liittymättä siihen laajaan käsitteeseen musiikki, joka kaikissa maailman kulttuureissa on millään tavalla ollut läsnä. Koska lokerointi auttaa koordinaattien määrittelemisessä, lienee Curranista paikallaan mainita se, että hän oli John Cagen ja Elliot Carterin oppilas, ja hän oli Frederic Rzewskin ja Richard Teitelbaumin kanssa perustamassa MEV:tä eli Musica Elettronica Vivaa Roomassa 60-luvun puolivälissä. Ryhmä oli yksi osatekijä 60-luvun kreisissä modernin taiteen, politiikan, hippiaatteen, kaikenlaisen vapautumisen ja sodanjälkeisen yhteiskunnallisen murroksen minestronea. Puhtaasti musiikillisesti he edustivat "downtown"-tyyppistä vaihtoehtoa tiukemma taidemusiikin linnakkeelle Darmstadtissa, joskin ryhmät overläppäsivät ja kävivät myös keskustelua toistensa kanssa. "Downtowniin" kuului vapaa liikkuminen musiiki eri genrejen välillä: pop, folk, rock, maailmanmusiikki ja kaikki näitä määrittelemättömämpi kama oli legitiimiä. MEV nojasi myös selkeästi amerikalaisuuteen, jolle ainakin Curranin mielestä Euroopassa oli selkeä, jatkuva ja vahva kysyntä aina 80-luvun loppupuolelle saakka.

Curran puhui eilen otsikolla "The New Common Practice, Or A Life In Unpopular Music." Lisäksi hän vieraili tänään Music and Politics -kurssillamme. Meidät oli määrätty lukemaan Curranin tekstejä ja kuuntelemaan hänen musiikkiaan voidaksemme luennolla tänään esittää hänelle kysymyksiä. Aluksi kuuntelemani Curranin pianokappaleet, ts. kasa fragmentteja hänen kuusi tuntia kestävästä teoksestaan Inner Cities, sekä pianoralli The First Piano Piece, eivät kauheasti säväyttäneet. Kappaleet vaikuttivat rasittavilta ja sekavilta Satie-henkisiä tunnelmia ja triviaaleja honky-tonk-renkutusia yhdisteleviltä tajunnanvirtakyhäelmiltä. Tässä vaiheessa muuten värväsin Seppo Varhonkin kuuntelemaan Currania ja jaoimme pari molemmin puolin aika nuivaa viestiä halpahintaisesta sekoiluörbäilystä, jollaisena musiikki oli meille näyttäytynyt. Velvollisuudesta kuuntelin sitten lisää ja kun siirryin ensemblekappaleisiin Mass Pike (täkäläinen kehätie, ei siis mikään julmetunmoinen hauki...), Sound Pool, Maritime Rites ja joukkoimprovisaatio Pozzullana, aloin lämmetä. Eilen kun sitten luennolla kuuntelimme teoksia Pittura Fresca sekä I Dremt of John Cage Yodeling in the Zurich Hauptbahnhof, olin jo kokolailla myyty. Tajuntaani nimittäin iskeytyi, että Curran on tehnyt käsittämättömän työn ja koonnut eräänlaisen soivien kulttuurillisten referenssien globaalin tietokannan, josta hän ammentaa loputonta materiaalia musiikkiinsa. Voisi kuvitella, että biisit ovat sitten näiden materiaalien sekavaa räiskintää mutta kun ei; ne ovat pitkälle vietyjä ja kultivoituja taideteoksia, joissa soivalla materiaallilla tuntuu aina olevan jokin tarkoitus ja idea. Suomeksi: biisit (varsinkin ensemblekappaleet) ovat todella hienon kuuloisia. Ja sitten bonuksena tulee vielä,  että teokset edustavat ehdoitta sitä yhteiskunnallisfilosofista maailmankatsomusta, joka Curranilla on. En usko koskaan törmänneeni säveltäjään, jonka koko tuotanto niin täysipainoisesti soi hänen maailmankatsomustaan.

Kuunnelkaa itse, mutta suosittelen, että kuuntelette vähän enemmän kuin kahta kappaletta. Katkelmia löytyy tuolta: http://www.alvincurran.com/listen.html

Tässä vähän ajatuksia, joita kirjasin tänään luennolla ylös.

AC:
60s all sort of liberation movements, equalities of peoples, sexes, musics, all these multiple coming togethers were important for us.

I begun totally unpolitical but as I went to Rome, having heard that one can live there with a dollar a day, I ended up pulled in all that was happening in Europe.

change is possible!

the 60s we experienced was a combination of hippie utopias, deadly serious activists that wanted to take power, and somewhere between those us making music with everything we could get our hands on. That was an enormous panorama and mix.

Everyone could make music with pure will. We invited amateurs to come and play with us, which got us in trouble when MEV became famous and we got all these invitations to play at the European music festivals.

MEV's score was that there was no score.

European public radios were funding this incredible new music scene. It was the European taxpayers who paid for all that music, and CIA funded us too. They were fighting the Soviets by trying to create a wall of avant grade, and they ended up supporting the Italian Communist Party! Of course that wasn't the only way they fought.

Collective improvisation creates a similar sensation than singing Messiah or the 9th Symphony in a big choir.

People make music to be able to disappear, and then reappear together with others in music.

When you're improvising in a group and don't know what you do, stop. Start again when you know exactly what you're doing.

I don't like quoting other composers' works, but occasionally I slip on a banana peel and end up quoting.

Sound can have meaning. When I had composed Crystal Psalms I was confronted with a German philosopher who was angry that I had tried to capture part of the events of Crystal Night in the piece commemorating it. I told him that I hadn't, the piece was only a sonic piece. When I walked out of that meeting, I got the inconvenient feeling that I had lied.

In Inner Cities I wrote this endless melody that comes from everywhere and belongs to everyone.



Kuunnelkaa, jos kiinnostaa. Minä vaikutuin tästä tyypistä todella. He's the real thing!!!


Paavali

The Greatest Sin of a Man

Nyt alkaa olla tosi kyseessä. Tekstiä pitäisi syntyä päivittäin - ja mieluusti vielä sellaista, jonka takana voi seisoa vielä vuosien päästä. Kuuntelin viime viikolla Prof. Suzannah Clarkin musiikkiosaston jatko-opiskelijoille pitämää publishing-workshoppia, jossa esille nousi monia kirjoittamiseen ja julkaisemisen etiikkaan liittyviä kysymyksiä. Suzie puhui kirjoittajalta vaadittavasta ehdottomasta tarkkuudesta mutta kehoitti toisaalta olemaan rohkea. Hän varoitteli perfektionismin vaaroista ja neuvoi, että julkaista pitää silloin kun on jotain sanottavaa. Julkaistavan materiaalin, oli sitten kyseessä kirja tai artikkeli, tulee olla Suzien sanoin "almost perfect; not absolutely perfect, since then you never publish anything."

Eettinen kirjoittaja häivyttää virheiden pelon luottaa itseensä. Hänen tulee hyväksyä se, että aina tulee olemaan niitä, jotka osoittavat tekstistä myöhemmin sekä virheitä että tulkintoja, joita on syytä tarkistaa. Tuo "eettinen" on siinä mielessä tärkeä määre, että kirjoittajan tulee aina kirjoittaa sen hetkisen parhaan tietonsa mukaisesti. Tämän kuuleminen oli sekä lohdullista että kova haaste. Nimittäin, kun on vuosia kirjoittanut ohjelmatekstejä Beethovenista on matkalla reppuun kertynyt kaikenlaisia omia johtopäätöksiä, joihin on tykästynyt mutta joihin ei itse asiassa ihan täysillä enää luota. Nyt se kaikki saa mennä!

Tulin tänne syksyllä aika selkeän kirjakonseptin kanssa. Tarkoitus oli kirjoittaa "Companion to Beethoven Piano Sonatas" pitkälti niiden tekstien pohjalta, jotka aikanaan kirjoitin konserttisarjoja varten. Tein syksyllä aihetta varten taustatyötä mutta siirsin kirjoittamisen aloittamista osin koska halusin hyödyntää yliopiston kurssitarjontaa, osin siksi että halusin vielä miettiä lähestymistapaa. Joululoman aikana soppa hautui ja kun tammikuussa tuli eteen se väistämätön tilanne, että ruutu katseli minua kutsuvan valoisasti näppäimistön virnuillessa siinä alapuolella, tajusin konseptini perusteitaan myöten muuttuneen. Kirja jota nyt kirjoitan, ei esittele Beethovenin sonaatteja. Se esittelee Beethovenin sellaisena, kuin sonaatit ovat Beethovenin minulle esittäneet. Onko sekavaa? Jos on, niin odottakaa sitä kirjaa, siitä vasta sekava tuleekin ;). No, ei ehkä tule. Kirjan tämänhetkinen työnimi on: "Beethoven through his Piano Sonatas."

Idea on siis, että jokainen sonaatti avaa oman teemansa Beethoveniin. Pääpaino ei ole sonaattien opettavaisessa esittelyssä, vaan pyrin antamaan lukijoille sekä kiinnostavaa informaatiota että hedelmällisen lähtökohdan teosten kuuntelulle. Pyrin tarjoamaan monipuolisen, valistuneen mutta myös kriittisen kontekstin, ja toivon tämän innostavan lukijoita tutustumaan itse siihen lähes loppumaaan materiaaliin, jota Beethovenista on tarjolla. No, on minulla noiden ylevien teemojen lisäksi myös yksityiskohtaisempiakin tavoitteita. Yksi on koettaa jotenkin tulla toimeen Beethoven-historian ongelmallisten piirteiden kanssa. Beethoven on eräällä tavalla modernin musiikkitieteen murheenkryyni, sillä se kanonisoitu Beethoven-käsitys, jota 1820-luvulta asti on rakennettu on monessa kohtaa melkoisen tuuletuksen tarpeessa. Eräs kaverini täällä kiteytti asian aika hyvin kun sanoi: "until recently Beethoven scolarship has mostly been about trying to prove why Beethoven is more amazing than any other composer."  En usko olevani se "musiikkitieteilijä", joka tuon tarvittavan suuren puhdistuksen tulee tekemään, mutta oma vaatimaton mutta vähäinen tavoitteeni on pyrkiä välttämään niitä karikoita, joille Beethoven-historiankirjoitus on 200 vuoden ajan enemmän tai vähemmän tietoisesti ajanut.

 Yksinkertaistaen: minun Beethovenini ei ole se "kuuro nero, joka pui nyrkkiä Jumalalle; joka ei saavuttanut onnea yksityiselämässään; joka mullisti musiikin yhteiskunnallisen merkityksen; jonka varjoon kaikki tulevat säveltäjät jäivät; jonka esikuvia olivat ainoastaan Bach, Händel, Gluck, ja Mozart." Minun Beethovenini oli ennenkaikkea "his own contemporary." Beethoven oli aikansa tuote, joka työskenteli hyvin pitkälle samojen sävellyksellisten konseptien kanssa kuin iso osa aikalaisistaan. Hänen musiikkinsa on erittäin akuuttia ja toimii vielä tänäkin päivänä, mutta sen todistamiseen ei kannata ruutia tuhlata. Kiinnostavaa on katsoa Beethovenista taaksepäin ja Beethovenista eteenpäin, ja siinä maailmassa näkyy muutakin kuin Haydn, Mozart, Schenker ja 5. Sinfonia.

Noniin, mitä täällä on siis toistaiseksi saatu aikaan? Olen kirjoittanut aika pitkälle luvut noin viidestä sonaatista, lisäksi on toinen mokoma vielä nupullaan olevia lukuja. Kuutamosonaattiluku käsittelee musiikillisen merkityksen historiaa. Luon katsauksen Beethovenin aikaan, miten silloin musiikista kirjoitettiin? Mitä tapahtui 1800-luvulla, jolloin musiikin autonomisuus muista taiteista kasvoi, miksi? Miten sama kehittyi teoreettisessa ajattelussa? Miten toisen maailmansodan jälkeen oli kenties sopivampaa kuulla Beethoven abstraktina musiikkina eikä niinkään saksalaisena musiikkina? Hermeneuttinen analyysi ja Lawrence Kramer mullistivat 1980-luvulla käsityksen musiikin kulttuurillisista perusteista. 2000-luvulla hermeneutikot ovat saaneet vastareaktion ja kylmää kyytiä mm. Princetonin proffalta Carolyn Abbatelta. Ja lopuksi vielä käytännöllinen ja aina niin punnittu Tovey, jonka jälkeen esittelen oman analyysini Kuutamosonaatista. Aika pitkälle siis historiallinen pläjäys.

Totaalisen historiallinen luku onkin sitten Waldstein-teksti. Beethoven päätti nimittäin ystäviensä kehoituksesta säveltää uuden toisen osan jo valmiiseen sonaattiin. Waldstein-luvussa esittelen otsikolla "When to Replace a Movement?" muutkin tapaukset, joissa Beethoven tämän teki. Kreuzersonaatin finaali oli alunperin peräisin toisesta sonaatista, mitä tapahtui? Fidelioon Beetu sävelsi kaikkiaan neljä eri alkusoittoa, millaisia ne olivat? Kvartetto op. 130 päättyi alunperin Grosse Fugeen, mutta ensiesityksen jälkeen syntyi uusi finaali. Kohta parisataa vuotta onkin sitten kumpi finaali on "oikea"? Pohdin sitä, miksi juuri tästä tapaukesta on tullut niin tärkeä, kun muut yksittäisten osien korvaamiset yleisesti hyväksytään hyvinä ratkaisuina.

Myrskysonaatin yhteydessä käsitten sitä, miksi Beethoven ja Shakespeare varsinkin 1800-luvun alkupuolella niin usein rinnastettiin. Itse asiassa myös Haydnia verrattiin aikanaan Shakespeareen, mikä johtaa pohtimaan tuon ajan käsitystä Shakespearesta. En yritä todistaa, että Myrskysonaatti olisi Shakespearen innoittama (vaikka Schindler kertoo Beetun niin sanoneen) mutta kysyn: "jos se olisikin, mitä se merkitsisi meille esittäjinä ja kuulijoina?"

Analyyttisemmän näkökulman tuo sonaatti op. 10 no. 2 F-duuri, joka esittelee William Caplinin erinomaisen valaisevan teorian "Classical Form" 1990-luvulta. Mitkä ovat teorian perusteet? Mitä muoto Capinin teorian mukaan on? Esitän sonaatista myös luvussa oman Caplin-analyysini. Vastapainoksi on tarkoitus myös esittää Caplinin kanssa kilpaileva James Hepokosken Sonata-Theory, mutta en ole vielä päättänyt mikä sonaatti saa sen tehdä. Hepokosken teorian parasta antia ovat sonaattimuodon eksposition keskeltä leikkaava Medial Caesura, sekä sivuteeman ja lopputeeman väliin osuva EEC eli Essential Expositional Closure, jotka on tarkoitus niin ikään analyysissä esitellä.

Lisäksi on meneillään Appassionata-luku, jossa onkin sitten vähemmän historiaa ja enemmän omaa analyysiäni. Käsitykseni mukaan nimittäin teoksen erästä oleellista piirrettä on käsitelty sekä kirjallisuudessa että analyyseissä aika vähänlaisesti. Beetu vierittää kappaleessa kerta toisensa jälkeen duureja mestauslavalle, jossa giljotiini leikkaa niiden suurista tersseistä puolisävelaskeleen kokoisen pään romahduttaen ne systemaattisesti mollitersseiksi. Tälle idealle pohjautuvasta dramatiikasta muodostuu "primary agent in Beethoven's arguably most end-oriented multi-movement composition."En muuten aijo käyttää tuota giljotiini-metaforaa, mutta blogissa nyt voi vähän irroitella... Lisäksi harjoitan luvussa hieman musiikkitiedettä ja pohdin, mitä poliittisia motiiveja Leninin Appassionata-mieltymyksen alleviivaamisella mahtoi olla itä-blokissa vuonna 1970 Beethovenin 200-vuotisjuhlallisuuksien yhteydessä.

Tällaista, muutakin tosiaan on mutta niistä aikanaan.

Juu, ja sitten Mark Twainiin, joka sanoi: "the greatest sin of a man is putting on airs."

Sain taannoin kriittistä palautetta lukijalta (jonka nimeä en nyt mainitse), koska en edellisessä blogipäivityksessäni ollut maininnut Uuden Vuoden yön bridgepeliä, jossa Riikan (nimi muutettu) kanssa tarjosimme ja pelasimme läpi isoslammin 7♣. Syynä verkkohiljaisuuteeni oli tuo Twainin ajatuksia herättävä toteamus, joka hiljattain tietooni saatettiin. En tammikuussa tänne saavuttuani todellakaan ollut Uuden Vuoden yön tapahtumista täkäläisten pelikaverieni seurassa hiljaa. Kait heillä mitta täyttyi, koska lopulta Scott Nickrenz halusi jakaa kanssani tuon Mark Twainin lausunnon.

Mukavia talviviikkoja kaikille!


Paavali

Go Patriots!

Tänään on kilpailtu meren molemmin puolin. Kuuleman mukaan koto-Suomessa käytiin kuvernöörinvaalit, jotka Vanhasuomalaisten Salief Niinistov kuulemma vei varsin selvällä erolla kilpailijaansa Uusi Länsi-Fennia puolueen Peter Haavistjeviin. Onnittelemme voittajia ja häviäjiä, yhteistyö federaation keväällä valtakirjansa uusivan johdon kanssa tullee sujumaan hyvässä hengessä totutulla Paasimov-Kzechovstjovin linjalla.

Täällä on puolestaan vietetty Super Bowl-sunnuntaita. Kyseessä on Usan suurin vuotuinen urheilutapahtuma eli loppuottelu lajissa, jossa kolmisenkymmentä karskia könsikästä mäiskii toisiaan pari tuntia 110 miljoonan televisionkatsojan katsellessa touhua kotisoviltaan suu täynnä pizzaa ja chicken-wingsejä. Osallistuin itsekin yhteisöllisyyttä korostavana henkilönä riittiin, joka tällä kertaa oli siinäkin mielessä jännittävä, että toinen joukkue loppuottelussa oli oman kylän New England Patriots. Vastassa puolestaan oli täällä kovasti vihattu New York Giants. Bostonin ja Nykin välillä on urheilussa vähän sellainen Suomi-Ruotsi meininki, kuka tahansa muu saa skabassa pestä, kunhan ei vaan nykkiläiset ja tvärttom. Amerikkalainen jalkapallo on melko pointillistista touhua, peli katkeilee aivan koko ajan ja on ylipäätään enimmäkseen aikamoista nyhräämistä, jos ei suorastaan murjomista.

Tämän päivän ottelu oli itse asiassa aika jännä. Ensimmäisellä jaksolla näytti että Giants menee menojaan, kunnes viimeisen parin minuutin aikana Tom Brady näytti olevansa maineensa veroinen ja vei Bostonin kylmäverisellä pelillä pisteen johtoon. Toinen puoli näytti sitten menevän täysin Bradyn komennossa, kunnes n. kolme minuuttia ennen loppua Giants sai turn-overin (pallonriisto), jonka jälkeen toinen legendaarinen quarterback Eli Manning palautti näytöstyyliin nykkiläisten johdon. Patriots sai tilaisuutensa mennä ohi voittoon aivan pelin lopussa, mutta hyökkääjät eivät saaneet pelin viimeisellä sekunnilla Bradyn heittoa kiinni maalialuella. Ruotsi voitti.

Alkuvuosi on siis ollut mittelöiden aikaa. Edellä mainittujen lisäksi olen itse kamppailut viimeksi viikon verran flunssan kanssa ja sitä ennen pyörävarkauksien ja uusien konserttisalien hankalien akustiikkojen kanssa. No, ehkä ei pitäisi dramatisoida liikaa. Garder-museumin uuden salin avaijaiset olivat toki upea elämys ja niin on koko salikin. Sali on täysin symmetrinen, yleisöä on joka puolella ympärillä ja vielä kolmella salin kokonaan kiertävällä parvekkeella. Tunnelma on siis erittäin tiivis. Arkkitehti-akustikko-pari on aika celebrity-tyyppinen, salin on suunnitellut Renzo Piano ja akustiikan Yasuhisa Toyota, eli arkkitehtimaailman Aku Ankka ja Repe Sorsa. Toyotan tyyliin akustiikka on melko analyyttinen, todella miellyttävä muttei erityisen rikas, ainakaan mitä jälkikaikuun tulee. Soittaminen on siis herkkää hommaa, mitään ei tule ilmaiseksi.

Soitin avajaiskonsertissa Beetun Kuutamon ja Les Adieuxin sekä lisäksi Corey Cerovsekin kanssa Kreuzerin. Hauskaahan se oli, kun Uuden Vuoden korkeanpaikan leiri Raudaskylässä oli auttanut palauttamaan syksyn aikana kirjaston uumeniin osin hukkuneen soittotaidon ja sitä myötä esiintyvän pianistin identiteetin kohtuullisella tavalla takaisin. Ja kaikki kynnelle kykenevät, kannattaa todella käydä tsekkaamassa Gardner-museumin uusi siipi, se on salinkin lisäksi kerrassaan upea.

Uuden Vuoden ja tänne paluun väliin mahtui vielä vinyylilevytys Berliinissä. Emil Berliner Studioilla on vinyylikaiverrin ja he ovat pistämässä pientä yhteistyötä pystyyn erään saksalaisen levarivalmistajan kanssa.  Teimme aivan Berliinin ydinkeskustassa Potsdamer Platzin kyljessä sijaitsevassa perinteikkäässä Meistersaalissa parin päivän aikana todella jännittävän levytyksen. Ajattelemamme formaattiin sopiva melko perinteikäs ohjelma käsitti Sibeliuksen h-molli-impromptun, Wagner-Lisztin Isolden Lemmenkuolon ja Beetun op. 109:n. Kihelmöivän jännittäväksi touhun tekee se, että vinyylilevytyksessä musiikki kaivertuu suoraan lakkalevylle, kokonainen älppärin puolisko on soitettava kerralla sisään eikä editoimisen mahdollisuutta ole. Myös tekniikan kavereilla on kuumat paikat: guru ajaa vinyylikaiverrinta ja hänen pitää mukailla raitaleveyttä musiikin dynamiikan mukaan. Raita nimittäin heittelehtii myös sivusuunnassa ja jos raidat leikkaavat toisensa on otto pilalla.

Niin ja Meistersaalin tekee siis perinteikkääksi se, että kylmän sodan aikana siellä levyttivät mm. David Bowie ja U2, tuolloin oli nimittäin coolia olla hommissa Berliinissä, "vapaan" lännen viimeisellä vartioasemalla. Vaikka en olekaan täysin vakuuttunut siitä, että vinyyli sinänsä kuulostaisi cd:tä paremmalta, on vinyylilevytyksen tekemisessä todellakin oma hohtonsa. Tilanne muistuttaa enemmän konserttiesitystä, joskaan ihan konsertin kaltaista vapaamielistä fiilistä sitä tehdessä ei ole. On muun muassa tarkoin suunniteltava, mihin sijoittaa väärät äänet. Niitä kun on pakko jonkin verran olla, muuten ei "live"-levyttämisessä ole mitään ideaa ;)

Flunssan aikana pääsin sentään jossain määrin kunnolla kirjoittamisen makuun. Meneillään ovat luvut useammastakin sonaatista, nyt siis kirjoitan varsinaista Beetu-kirjaa varten. Alku oli takkuamista mutta aika pian tuntui jutun juoni löytyneen. Jospa lupaan kirjoittaa aiheesta enemmän seuraavan blogientriin...

Olen kuullut Suomen paukkupakkasista ja hieman kateellisenakin katsellut Ilmatieteenlaitoksen sivuilta lumikarttoja. Täällä oli toissaviikolla lyhyehkö n. pitkän viikonlopun mittainen talvi, mutta nyt se on jo ohi ja lämpöä on päivisin keskimäärin 5 astetta, plääh.

Mutta täällä ollaan ja hommelit jatkuvat!


Hyvää laskiaisaikaa!


btw, ylin kuva on viimeinen"late" fillaristani (suom. edesmennyt). Punainen paholaiseni pöllittiin tosiaan viime viikolla, mutta koska emme voi antaa terroristien voittaa, kävin heti seuraavana päivänä ostamassa uuden samanlaisen, tosin sinisen...