Konferenssi oli sekä opettavainen että mitä suurimmassa määrin viihdyttävä kokemus. Musiikkitieteilijäthän tunnetusti esitelmöivät lähinnä toisilleen, mutta oli ilahduttavaa huomata, että heitä on tässä maassa todella paljon! Tapahtumassa oli neljän päivän aikana yli 200 esitelmää (en kuunnellut kaikkia...) ja päälle vielä läjä erilaisia paneelikeskusteluja ja kustantajien editioesittelyjä. Sessioita oli tarjolla perinteisten musiikkitieteilijöiden lisäksi runsaasti myös teoreetikoille ja entomusikologeille. Musiikin esittäjiä näissä tapahtumissa liikkuu harvakseltaan, ja pääsikin tuosta hieman eksoottisesta roolistani käsin liipasemaan muutaman porukoita aika lailla huvittaneen kysymyksen ja kommentin, vedoten häpeilemättä taustaani "performerina."
Lauantai-illan Beethoven-paneelissa oli Henlen porukoita kertomassa miten he taas ovat saaneet siivottua uutta tekeillä olevaa Beetun kokonaiseditiota erilaisista vääristymistä ja virheistä. Kun herra Henle (nimi muutettu) sitten äityi parahtamaan, miten esittäjät ovat "laiskoja, eivätkä jaksa selata editioiden kriittisiin merkintöihin", ponnahdin pystyyn ja esitin, että editoiden oikeellisuus on toki tärkeää, mutta mielestäni olisi myös aika saada markkinoille kriittisiä editioita, jotka olisivat korkeatasoisten taiteellisten editorien käsittelemiä, tyyliin Mozartin sonaatit Bob Levinin esitysohjein ja Beetun sonaatit vaikkapa Alfred Brendelin esitysohjein. Kommentti herätti huvitusta, mutta ainakin Wake Forestin Prof. David Levy piti sitä ihan asiallisena, kun tuli vielä keskustelun jälkeen sanomaan että "näistä asioista pitäisi keskustella täällä enemmänkin." Myös Lewis Lockwood hymyili minulle veikeästi pois lähtiessään.
Kuvassa Hyattin aulan Jouluvalot. Huomatkaa porot...
Suureksi harmikseni missasin Korvat Auki! -yhdistystä käsitelleen esitelmän, lentoni saapui nimittäin liian myöhään. Olin jo yhdistyksen jäsenenä asennoitunut toimimaan esitelmän "valvontakomissiona." Mielenkiintoisinta antia olivat ehkäpä Cold War conflicts - teeman alla olleet esitelmät Varsovan Syksy -festivaalin yleisön odotuksista ja musiikillisesta tietoisuudesta 60-luvulla (mahtoikohan muuten tuon festivaalin energinen poleemisuus vaikuttaa Kuhmon alkuaikoihin? Pitääpä kysyä tilaisuuden tullen Kimasen Sepolta), Valentin Silvestrovin Neuvosto-popin kanssa flirttailleista 70-luvun lauluista, sekä kirkollisten hymnien salaisesta mutta kansan hyvin tuntemasta roolista Solidaarisuus-liikkeen ajan Puolassa. Lisäksi oli hauska kuulla Space-teoriasta (tila, ei avaruus) Wagner-analyysissä, Parsifaalia raiutettiin esityksen päätteeksi oikein olan takaa, mikä on tietenkin aina paikallaan.
Nämä konferenssit ovat myös tapahtumia, joissa musiikkitieteen celebrityt käyvät esittäytymässä ja pitämässä huolen siitä, että he kuuluvat ja näkyvät musiikin tutkimuksen kentässä. Viime vuosien varmasti julkisin ja kiistellyin musiikkitietelijä maailmassa on ollut Richard Taruskin, jonka jättiläismäinen Oxford History of Western Music jakaa takuuvarmasti lukijakunnan mielipiteet. Taruskinin värikäs joskin aikalailla journalististyylinen proosa, uskomaton työteho sekä kieltämättä varsin tarkkanäköiset tulkinnat musiikin historiasta ovat kaikki pitäneet huolen siitä, että Taruskin on jatkuvasti musiikkitieteen muiden "poliitikkojen" hampaissa. Herra kyllä selvästi nauttii tilanteesta. Taruskin, joka tietenkin tietää kaikesta kaiken, on erityisekspertti venäläisessä musiikisssa, ja huomattavan usein kun ohjelmassa oli jotain venäläistä, täräytti RT itsensä eturiviin, josta hän ensin kuin saalistaan vaaniva peto seurasi esitelmän hajuetäisyydeltä ja tämän jälkeen hädin tuskin puheenvuoroa pyydettyään itseoikeutetusti suoritti miniesitelmää muistuttaneen vastineensa, joihin toisinaan sisältyi kysymys ja toisinaan ei.
Beethoven-sessiossa koettiinkin sitten yksi varsin herkullinen Taruskin-episodi. Nuorehko tohtorikandidaatti en-nyt-muista-mistä-yliopistosta piti esitelmän Beetun jousikvarteton Op. 59/1 finaalista ja nimenomaan tavasta, jolla Beethoven käsitteli osan Theme Russea. Abstraktissa tuotiin selvästi esille, että hän halusi olla asiasta eri mieltä kuin Taruskin, joka ihan nimeltä mainittiin. Päivänselvä publicity-stunt siis. Noniin, kaveri väitti Taruksinin väittäneen Beethovenin halveksineen venäläistä teemaa ja sitä myötä venäläisyyttä ironisoidessaan teemaa kvarteton finaalissa. Esitelmä oli tuosta hieman halvasta täystä huolimatta mielenkiintoinen ja perusteellinen, ja lisäksi se piti sisällään tarkkanäköisen analyysin kvarteton kahdesta viimeisestä osasta.
Taruskin istui eturivissä ja kaikki odottivat tietenkin mitä esitelmän jälkeen tapahtuisi. Taruskin viittasi puheenvuoroa mutta puheenjohtaja ei nähnyt (tai ei halunnut nähdä) tätä vaan päästi ensimmisenä ääneen William Kindermanin, jolta kuultiin asiantunteva (hänhän on myös yksi näitä suuruuksia) mutta melko puuduttava näkökulma erääseen esitelmän pikkuseikkaan. Aika kului ja selvästi yleisöä (tai ainakin minua) alkoi pelottaa, ettemme ehkä ehtisi kuulla RT:n vastausta. Kun Kinderman vihdoin vaikeni, oli puheenjohtaja taas antamassa puheenvuoroa jollekin muulle, jolloin Taruskin kylmän rauhallisesti nousi seisomaan ja purjehti mikrofoonin luokse. Tilanne oli todella aika koominen.
Taruskin osaa kyllä ottaa yleisönsä ja teki sen tälläkin kertaa. Puheenvuoro alkoi suunnilleen näin:"Well, I stand here in my Russian beard and peasant boots (naurunremakka) and should really be flattered that you have for one hour defended Beethoven from me." Jo tässä vaiheessa yleisö oli sulanut ja asiallinen argumentti oli sitten enää viimeinen silaus. Taruskin tarjoili itse asiassa mielenkiintoisen ja musiikkillisesti erittäin osuvan näkökulman, jonka mukaan hän ei suinkaan ollut väittänyt Beethovenin ironisoineen tai pilkaanneen Theme Russea, vaan käsitelleen sitä humoristisesti. Ja näinhän se tietenkin on, kuunnelkaa vaikka se finaali! Nuori esitelmöitsijä piti urheasti pintansa, olihan hän varmasti niin suunnitellut tekevänsä ja jonkinlainen kasvojen säilytys seurasi siitä, että Lewis Lockwood lisäsi vielä oman kommentin ottaen esitelmästä esille erään toisen seikan, jota hän periaatteessa tuki. Mutta on kovaa tämä peli konferenssin julkisuuspisteista: tämä nuori yrittäjä sai mitä halusi: kommentit kolmelta todelliselta dinosaurukselta; Kinderman, Taruskin ja Lockwood - argumenteissa ei sentään vielä tullut voittoa!
Ja olihan siellä kaikkea muutakin mielenkiintoista. Minulle mm. tuli hieman yllätyksenä verkostoitumistarpeen totaalisuus. Opiskelijoille todella toitotetaan täällä, miten tärkeää verkostoituminen on. Tohtoroitumisen (lue työnhaun) lähetessä homma saa aika surkuhupaisiakin piirteitä. Yksi Harvardissa juuri väitöskirjaa valmisteleva tapaus mm. oli paikan päällä mutta ei kuunnellut yhtäkään esitelmää. Kun esitelmät alkoivat, hän paineli hotellihuoneeseensa tekemään töitä, väliajoilla ja vastaanotoilla sitten vaan käsi ojossa: Hello Prof. se-ja-se! How are you, Sir? Wasn't that a fascinating paper? O tempora, o mores...
Kaikkea tätä sulatellen lähdin sunnuntaina ajelemaan etelään kohti Los Angelesia. Pidin siellä luennon Beetun vikasta sonaatista Pomona Collegessa eilen tiistaina. Päätin taittaa matkan Pacific Highwaytä, eli Rt. 1:stä pitkin. Tienvarren Hitchkock-maisemat ovat henkeä salpaavat, niitä taitaa ainakin olla tarjolla Vertigossa. Ohessa kuva pari kuvaa matkalta: sunnuntainen auringonlasku Big Surissa, ja päiväkuva eilen hieman etelämpää Friscon ja Losin puolivälistä.
Tästä taas uusiin seikkailuihin. Toivottavasti saatte koto-Suomessa jo pian lunta, täällä lännessä paistaa aurinko!
Paavali
