Kiireisen työskentelyrutiinin lomassa on viime viikkoina tullut harrastettua erilaisia kulttuuririentoja ja niiden myötä tullut tutustuttua kovin erilaisiin yleisöihin. Kävin pari viikkoa viikkoa sitten viikonlopun vietossa New Yorkissa, jossa sain liittyä erinomaiseen kuopiolaiseen seurueeseen, jonka kanssa kävimme Metropolitan Opera:ssa katsomassa Puccinin Madame Butterflyn. Oli hienoa vihdoin päästä kuulemaan Metin orkesteria, jota monet täkäläiset ystäväni ovat kehuneet maan parhaaksi. Placido Domingon johtama pumppu olikin tosi laadukas, joskaan ihan odottamani kaltaiseen hehkuun eivät he ainakaan tuona iltana yltäneet. Met on monessa mielessä perinteinen oopperatalo: iso osa yleisöstä on paikalla smokeissa ja nauttii väliajalla kuohuviiniä. Talo on arkkitetuuriltaan vähän kuin Helsingin rautatieaseman, Finlandia-talon ja Aleksanterin teatterin risteytys. Sisukset on täytetty vanhahtavalla, jopa hieman "venähtävällä" samettiverhoiluilla ja upeilla portaikoilla. Kuulu vetonaula ovat ökykattokruunut, jotka muuten nousevat esityksen alkaessa hieman James-Bond-tyylisesti salin kattoon. Myös Metin ohjaukset ovat pääsääntöisesti perinteisiä. Pinkerton olikin lavalla valkoisessa laivastotakissa, japanilaiset naiset kimonoissa ja miehet leteissä riisipuikot hiuslaitteita tukemassa.
Seuraavana iltana menimme Broadwaylle Richard Rodger's Theateriin katsomaan paljon polemiikkia herättäneen Broadway-version Gershwining Porgy ja Bess:stä. Näin itse asiassa saman shown viime syksynä jo Bostonissa, kun sitä hiottiin täällä Brodayway-kuntoon. Produktio on kovasti retusoitu alkuperäisestä oopperasta, mikä on herättänyt sekä kriittisiä että ylistäviä lausuntoja. Broadway-legenda Stephen Sondheim kirjoitti jo ennen ensi-iltaa New York Times:iin kitkerän arvion koko projektista, mikä tietenkin toi sille ekstra-paljon mainosta ja katsojia. Muokkauksen idea on ollut, että koska nykyisen tiimin mukaan oopperan alkuperäiset luojat George Gershwin, DuBose Heyward ja Ira Gershwin loivat epätotuudenmukaisen kuvan afroamerikkalaisesta kulttuurista, ovat he nyt halunneet uudistaa tuon kuvan, jotta teos olisi toimivampi. Molemmat näkemäni esitykset olivat totta tosiaan toimivia, ja oli oikeastaan aika surullista huomata, miten paljon akuutimpaa koko meininki oli verrattuna edellisen illan hieman jäykähköön Metin touhuun. No, mielessä on kyllä vielä viime kesän Lohengrin Savonlinnasta, joten ei pidä heittää lasta pesuveden mukana... Ainii, se yleisö. Tunnelma oli toki välittömämpi kuin Metissä, mikä sopiikin luontevasti musikaali-genreen. Hieman kuitenkin yllätyimme, kun Porgyn saadessa teosken kulminaatiossa biisin pahiksen hengiltä yleisö yltyi hurraahuutoihin ja aplodeihin. Villin lännen meinikiä!
Kävin muuten ennen musikaalia päivällä vähän "tekemässä töitä" Central Park:ssa. Työskentely piti sisällään rauhallista kävelyä ja Beetun op. 130:n kuuntelua iPodista. Olin juuri kirjoittamassa biisistä Waldstein-lukuun, ja Keskuspuisto on tietenkin erinomainen paikka kuunnella musiikkia ajatuksella. Kevään tulon merkit olivat hyvin nähtävillä, kuten kuva kertoo :)
Seuraavana päivänä menimme aamupäivällä MoMa:an, joka olikin upea tuttavuus. Periaatteessa noissa isojen kaupunkien nykytaiteen museioissa on aina aika tavalla samanlaista taidetta (lue: samojen taiteilijoiden töitä) esillä. Warholia, Pollockia, Jasper Johnsia, Kandinskya, Baconina, jne. MoMa:ssa jutut olivat tosi hienosti kuratoituja, teokset soljuivat hienosti ja tilasuunnittelussa oli onnistuttu siinä määrin hyvin, että jopa ruuhkaisena kevätsunnuntaina museosta ja sen tarjonnasta pystyi todella nauttimaan.
Iltapäivällä kiirehdimme Brookliniin Barge Music:iin kuuntelemaan kamarimusiikkikonserttia. Barge on pieni laiva, joka kelluu Brooklin Bridgen kupeessa. Viulisti Mark Pescanov vetää useita kertoja viikossa soivaa kamarimusiikkisarjaa, jossa soitetaan perinteisiä teoksia mutta myös nykkäriä ja vanhaa musaa. Pescanov itse soittaa paljon, ja soitti kaiken tässäkin konsertissa, joka oli osa Bargen "masterworks"-sarjaa. Kuulimme Haydnin Es-mollitrion, Beetun Haamutrion ja Ravelin trion. Kappaleiden välillä Pescanov lupsakasti jutusteli yleisön kanssa asioista, joista usein saa lukea juhlavasti konserttien ohjelmalehtisistä, kuten vaikka kysymyksestä, mistä Haamutrio on saanut nimensä. Hudson Riverin laivaliikenne keinutti Bargea konsertin aikana taajaan, mikä toi tunnelmaan oman lisänsä. Yleisöä oli puoli laivallista, ehkä n. 35 henkeä, osa villapaidoissa, osa farkuissa. Jotenkin konsertti, vaikkei soitannollisesti edes mitenkään kauhean hiotusti sujunutkaan, toimi ja hengitti erinomaisen hyvin. Tuntui, että musiikki sai soida juuri sellaisessa sosiaalisessa tilanteessa, jota varten se oli sävellettykin.
Nykissä oli siis hauskaa, mutta löytyy sitä kulttuuria täältä "provinssistakin". Viime viikolla kävimme Boston Ballet:ssa katsomassa heidän maaliskuun shownsa, Play With Fire. Ilta koostui kolmesta upeasta kappaleesta, joista ensimmäisen, Sharper Side Of Dark koreografinaan Jorma Elo, musiikin eli Bachin Goldberg-variaatiot veti jousitrio montusta livenä. Toinen ja illan ehkä vaikuttavin kappale oli megakoreogaphi Jiri Kylianin Bella Figura, musiikkina oli Lukas Fossia, Pergolesia, Vivaldia ja vielä paria muuta barokkirokkaria. Kylianin upea, tosi esteettinen mutta haastavan symbolinen tyyli teki minuun suuren vaikutuksen. Vika biisi oli Christopher Brucen Rooster, jossa muzakkina oli Rollareiden hittejä, tyyliin Paint It Black ja Ruby Tuesday. Rooster oli vähän sellaista jive-diskotanssi meets joutsenlampi-sekasotkua, jätti meikäläisen pikkaisen kylmäksi. Muttamutta, Boston Ballet on erinomainen ensemble, ilmeisesti maailman merkittävistä balettiensembleistä ehkä vapautuneimmin modernismiin suhtautuva. Mikko Nissinen on ollut 10 vuotta firman taiteellinen johtana, joten kyllä taas kelpasi olla suomalainen. Boston Ballet tulee kuulemma Helsinkiin vierailulle ensi syyskuussa. Suosittelen lämpimästi lippujen hankkimista!!
Baletin yleisö on selvästi oopperayleisöstä poikkeavaa, vaikka sekin pukeutuu aika hienosti. Paikalla oli selvästi oopperaa enemmän nuorisoa ja myös silmiinpistävän paljon nuoria pareja. Kenties baletti avoimen sensuellina taidemuotona on hyvä paikka treffeille. Ymmärtäähän tuon, kenties ilta sujuu suopeammissa tunnelmissa esim Bella Figuran (kuva yllä) kuin vaikka viiden tunnin Götterdämmerungin jälkeen...
Viime viikolla oli sitten yhtenä kauden huipentumista Van Halenin konsertti Bostonissa. Eddie on taas vaihteeksi lyöttäytynyt Diamond Daven kanssa kimpaan ja uuden levynkin he ovat pukanneet. Show oli aivan mahtava! Lähinnä tietenkin Eddien uskomattoman hienon soiton, mutta myös muutenkin hyvin suunnitellun meiningin ansiosta. Ohjelmistossa oli ainoastaa uuden levyn biisejä ja vanhaa Van Halenia, ei siis yhtään Sammy Hagarin kauden biisiä. Keikka kesti pari tuntia, Dave sai olla seremoniamestarina ja vähän tanssahdella keskilavalla Eddien keskittyessä taas kerran soittamaan jok'ikisen soolon niin, kuin ne on oppinut levyiltä ja YouTubesta kuulemaan. Kun biisien rungot ovat niin yksinkertaisia, on itse asiassa tosi tärkeää, että kaikki ne pienet erinomaisella maulla suunnitellut taustakuvioinnit kuulee myös keikkatilanteessa. Kitarasoolossa kuultiin perinteinen sekoitus Eruptionia, Cathedralia ja Fair Warningin aloitussooloa.
Sellainen hauska yllätys keikkaan myös liittyi, että lämppärinä esiityi vanha funk-bändi Kool And The Gang. Valinta oli itse asiassa tosi toimiva, sillä vaikka Kool onkin tyylillisesti tosi kaukana Van Halenistä, yhdistää molempia party-henkisyys ja hyväntuulisuus. Ehkäpä Kool oli myös hyvä avausnumero ennen Diamond Davea, vähän Mr. Gigolo-tyyliin. Toinen pieni yllätys oli se, että Van Halenin uusi basisti Wolfgang "Eddien poika" Van Halen oli tosi hyvin kartalla. Toka biisi oli Running With The Devil, jonka alkaessa Wolfgang oli kiivennyt lavan keskellä olevaan torniin, josta basso sojotti kahden ekan tahdin ajan taivaisiin, jolloin täpötäysi TD Garden jotakuinkin räjähti. Eddien oma toinen nimi on muuten Lodewijk, eli perheessä on nyt sitten sekä Wolfgang että Ludwig. Vieläköhän sieltä löytyisi Joseph? Konsertissa oli aika tasaisesti edustettuna sekä Boston Bruinsin että Van Halenin t-paidat. Yleisö oli varmaan kaikista tämän kulttuurikimaran tapahtumista monipuolisinta. Tai no, ehkäpä n. 40 vuotiaat könsikkäät olivat lievästi yliedustettuina. Mutta hepä ovatkin tunnetusti "tough crowd", joten pointsit menevät Van Halenille!
Tämmöistä täällä, tänään oli 18 astetta lämmintä ja kampuksella suihkulähteet täydessä käynnissä. Kesä tulee, mutta tulkoon!
Hyviä kissoja, pajun- tai mitä tahansa!!
Paavali
