Kun äiti ja isä kysyvät muutaman viikon päästä "mitä opit Harvardissa?", voin hyvällä omatunnolla vastata oppineeni röyhtäyttämään ja syöttämään tuttipullolla 7-kuukautista vauvaa. Tapasin tänään osastonjohtaja Alexin kampuksen lähistöllä olevassa kahvilassa ilman mitään sen kummempaa agendaa, vähän ehkä jäähyväisten merkeissä, hieman tulevaisuutta pohdiskellen. Alex oli liikenteessä syksyllä syntyneiden kaksostensa kanssa, joita sitten poikaporukassa paapoimme keskustellen samanaikaisesti Suomen ja Usan yliopistojen eroista, sekä mietiskellen mitä annettavaa muusikoilla, musiikin teoreetikoilla, musiikkitietelijöillä ja etnomusikologeilla on toisilleen.
Viime viikot ovat hujahtaneet ohi vinhasti. Aloin pikkuhiljaa muuntautua jälleen pianistiksi. Pari konserttia Pennssylvaniassa viulistiystäväni, yksi Bostonissa huilistikaverini, ja lopulta viime viikolla Harvardissa lehdenkääntäjäystäväni kanssa (ohjelmassa oli mm. Boulezin kolmas sonaatti...) rakensivat yhdessä sopivan kalenteriuhan, jota vastaan taistelussa toimi ainoastaan harjoittelu. Niin on hyvä kuin käy, kuten ex-pääministeri Aho tapasi sanoa, ja kesäkuussa sarastava vihonviimeinen Beetu-levytysperioodi Kuhmossa on mainittujen konserttien valmistautumissavotan myötä muuntunut jouhevammaksi hankkeeksi. Ainiin, olihan tässä vielä pieni fortepianokoukkukin - varsin privaatti mutta sitäkin arvokkaampi. Saimme nimittäin viihdoin ja viimein Bob Levinin kanssa aikaiseksi session, jossa ensin minä soitin ja herra kuunteli ja sitten herra puhui ja minä kuuntelin. Olin valmistanut Beethovenin Op. 2 No. 2:een erilaisia ornamentteja (jotka muuten menevät narulle kesäkuussa) ja odotin kovin mitä Levinillä olisi niihin sanottavaa. Hän ei sanonut mitään, aivan kuin olisi maailman itsestäänselvin asia koristella varhaista Beetua. No, tämä sanomatta jättäminen sanoikin sitten aika paljon.
Huhtikuussa täällä oli myös harvinaisen filmaattista seuraa. Erinomaiset Sanna ja Petra olivat reilun viikon verran antamassa valonsa loistaa ja tämän jälkeen paikalle pamahti yhdistetty Havumetsien Miesten ja Ugriklubin kaukopartio Kari-Juha-Pauli. Erinomaisessa seurassa oli todella avartavaa perehtyä Bostonin kaupallistaiteellisiin ohjelmasisältöihin sekä esitellä Harvardin tunnelmaa ja tarjontaa. Tyttöjen kanssa kuulimme/näimme mm. eteläafrikkalaisen animaatiotaitelijan William Kentridgen ihmeellisen ja ajatuksia runsaasti herättävän luento-performanssin aiheesta "geographic memory." Poikain reissun suurimpia elämyksiä olivat E-P Salosen johtama BSO:n konsertti (mm. Salosen viulukonsertto sekä koko Tulilintu baletti) sekä Borromeo-kvartetin Beethoven-konsertti Gardner Museumissa. Kaikkien viime vuosien hienojen Beethoven-elämysten joukossa konsertti nousi emotionaalissessa ja inhimillisessä herkkyydessään sekä säkenöivässä nerokkuudessaan aivan kärkipäähän. Olin itse asiassa hieman varautunut olemaan varauksellinen heidän Op. 130:nsa suhteen, he nimittäin soittavat kvarteton Grosse Fuge finaalinaan, kun taas minä (Huom. merkittävä kvartettoasiantija...) pidän myöhemmin sävellettyä vaihtoehtofinaalia kiinnostavampana valintana. No, olin 120% vakuuttunut kaikesta kuulemastani konsertissa, eli se siitä.
Pidin myös toissaviikolla osastollamme esitelmän. Aihe oli kekseliäästi "Writing About Beethoven", mitä sitä mennä merta edemmäksi kalaan. Esittelin kirjaprojektini ja luin kolme eri otetta kirjoittamastani. Vastaanotto oli täkäläiseen tapaan erittäin lämmin, paikalla oli ylipäätään mukavasti yleisöä ja myös kaikki proffat joiden kursseja olen seurannut tulivat kevätkiireittensä keskeltä kuuntelemaan. Pyysin kriittiseksi ja tarkkanäköiseksi tietämältäni yleisöltä palautetta ja sitähän sitten tulikin. Yllättävin ja paljon Harvardin spesifistä kokonaisvaltaisuudesta (kaikki varmasti ymmärtävät tuon) kertova kommetti tuli teoriaproffa Clarkelta, joka sanoi että kirjoitat niin monesta näkökulmasta, mutta soittamisesta et kirjoita juuri mitään. Tuo osui maaliin, on nimittäin tosiaan niin, että jo vuosia jatkunut kirjoitusprojekti on ollut paljolti comfort zonen ulkopuolelle asettumista ja ehkä nyt alkaisi olla aika tuoda tekstiin mukaan myös vahvuusalueet, eli soittaminen ja esittäminen. Tämänhetkinen ajatus on omistaa sonaatit Op. 10 soittamisen eri osa-alueita varten.
Vielä ennen loppurunoa huhtikuun yllättäjäpalkinnon luovuttaminen. Ja se menee... tadaa.... Pauli Jumppaselle, joka kuunteli osastomme perjantai-sarjassa nuokkuvan oloisena ja silmät puoliummessa 50 minuutin esitelmän Tristanin roolissa 1800-luvulla laulaneiden tenorien instrumentaalisesta suhteesta Wagnerin rooliin lataamiin odotuksiin. Vieraileva luennoitsija puhui varsin värikästä mutta kovin hiljaista brittienglantia, jota minun oli erittäin vaikea seurata. Olin kokolailla varma, että koko muulta ryhmältämme esitelmä meni niin sanotusti yli hilseen. Illalla ravintolassa päätin puoliksi piruuttani kysyä "pojat, mitäs päivän esitelmä mielestänne käsitteli?", johon Pauli vastasi n. 3,5 minuutin varsin eritellyllä ja yksityiskohtaisella tiivistelmällä esitelmästä. Vakuuttava suoritus!
Ja sitten se loppuruno, joka itse asiassa on alku. T. S. Eliotin The Waste Land kuuluu vuodenaikaan ja tässä siitä avaussäkeistö. Kannattaa lukea loputkin...
Hauskaa Wapun odotusta!
Paavali

No comments:
Post a Comment