Sonaattimuoto

Kävimme eilen Ullis Heikinheimon kanssa lätkämatsissa. Tämä oli elämäni kolmas kerta Bruinsin pelissä ja kolmannen kerran Bruins hävisi. Ensimmäinen kerta oli Carolinaa vastaan muutama vuosi sitten pudotuspeleissä, toinen aikaisemmin tänä syksynä Montrealia vastaan, jolloin molemmat jengit pelasivat todella ankeasti, ja eilen tosiaan 0-2 Floridaa vastaan. Tällä kertaa peli oli viihdyttävä, eikä edes Bostonin tunnetusti kuumaveristä kotiyleisöä tuntunut tappio kauheasti haittaavan. Joukkueella oli takana ihan uskomaton n. 14 ottelun voittoputki takana, ja täytyihän sen jossain vaiheessa katketa. Itse asiassa katkeaminen taisi tapahtua jo pari peliä takaperin, mutta yhtä kaikki porukat ottivat tappion aika tyynesti vastaan.

Olin saanut liput eräältä äidin tutuntutulta, jolla on kausikortit aivan kaukalon laidalta. Oli kyllä todella mageeta nähdä peli niin läheltä. Kävi vielä niin onnellisesti, että molemmat Floridan maalit tulivat meidän päätyymme ja näimme ne n. 5 metrin päästä. Edellisellä kerralla istuin katsomassa ottelua piippuhyllyltä Matildan kanssa. Oli aika hauska huomata, miten erilainen sosiaalinen luokka istuu toisaalta alakerran kalliilla ja toisaalta yläkerran prole-paikoilla. Ylhäällä on paljon kovempi meteli, tuntuu että koko hallintäyden yleisön tuottamat kuohahdukset ja joukkomölinä on katonrajassa kovimmillaan. On itse asiassa todella vahva kokemus tuntea 20.000 ihmisen salamannopeat samanaikaset reaktiot läheltäpiti-maalipaikkoihin ja vaikkapa kotijoukkueen pelaajien vastaanottamiin koiruuksiin. Silloin edellisellä kerralla myös vierustoverimme sai erätauon aikana nyrkistä ja kolmannen erän aikana melko lähellä istunut nuorukainen antoi ylen, enkä usko että se johtui pelkästään hänen pelijännityksestään... Ah, ihanan työväenluokkaista huvia!

Eilinen oli itse asiassa aika "big day", suoritin nimittäin eräänlaisen akateemisen tulikasteen pidettyäni ensimmäisen esitelmäni Harvardissa. Tilaisuus oli pieni sonaatimuoto-kurssin loppukonferenssi ja muuten hieno näyte osaston ja erityisesti Prof. Suzannah Clarken erinomaisesti järjestämästä opetuksesta. Olemme syksyn ajan ahkerasti ja aika lailla juuriaan myöten syvällisesti opiskelleet kahta viimeikaista sonaattiteoriaa: William Caplinin "Classical Form"ja Warren Darcyn ja James Hepokosken (amerikansuomalainen Sibeliaani) "Sonata Theory". Kurssin päätteeksi osallistujat pitivät 25 minuutin esitelmän, joita kaikkia seurasi 10 minuutin Q&A. Abstraktit oli pitänyt lähettää pari viikkoa aikaisemmin ja ne olivat kaikkien luettavissa hyvissä ajoin ennen konferenssia. Itse asiassa ne todella pitikin lukea, koska kaikkien piti osallistua keskusteluun ja esittää kysymyksiä. 

Jokaista esitelmää seurasi etukäteen valitun ensimmäisen kysyjän puheenvuoro ja toinen arvottiin hatusta. Tällä tavalla kaikkien piti siis varustautua kysymään minkä tahansa esitelmän jälkeen. Näitä kahta kysymystä seurasi sitten vapaampi diskurssi, jonka aktiivisuus luonnollisestikin vaihteli esitelmästä toiseen. Verrattuna normaaliin kurssin loppuesseeseen, tuli kaikkien siis aivan eri tavalla valmistaa sekä omansa (paine lukea se muiden kuullen ääneen lienee suurempi, kuin paine joka kumpuaa paatuneen professorin yksityisestä halveksunnasta kehnoa esseetä kohtaan...) sekä perehtyä kaikkien muiden osallistujien näkemyksiin syksyn asiakokonaisuuksista. Musiikkiosasto kustansi konferenssiin hyvät ruoat, väliaikakahvit ja juustot ja kakut ja...nam!

Oma aiheeni oli "Transition: its Definitions and Formal Functions in the Context of Beethoven's Middle-Period Sonatas". Caplinin ja Hepo-Darcyn teoriat ovat itse asiassa olleet erittäin miellyttävä tuttavuus ja eräänlainen vastaus rukouksiin, joita tosin en ollut tiennyt toimittaneeni. Kaikella kunnioituksella, kivikautiset sonaattiteoriat ja Charles Rosenin ummehtuneet "Haydn-Mozart-Beethoven = Isä, Poika ja Pyhä Henki"-tyyppiset rakennelmat ovat todella kaivanneet uudistusta. Classical Form sekä Sonata Theory ovat aivan eri tavalla sensitiivisiä ja kattavia teorioita, jotka sitäpaitsi jännällä tavalla kutsuvat ja rohkaisevat kritiikkiä ja haasteita itseään kohtaan (varmastikin sitä tiedostamattaan). 

Eilen siis kuultiin 10 kovin erilaista esitelmää. Joukossa oli teorian perusolemusta pohtivia esityksiä, Kofi Agawun Topic-teoriaan ja Schönbergin Formenlehreen vertaavat esitykset, puhtaasti soveltavia Haydnin myöhäissonaatteja ja Beetun Op. 132:sta analysoivat esitykset, Tsaikkarin Pähkinänsärkijän koreografiaa Caplinistisesti analysoiva esitys (toimi mutten yllättävän hyvin), teorioiden terminologiaa disability-studies näkökulmasta tarkasteleva esitys, musiikillista huumoria tarkasteva esitys, sekä meikäläisen Caplinin ja Hepo-Darcyn sympaattis-kriittiseen mankeliin survonut esitys. Ainiin, ja tietenkin erään Suomen ystävän Schubertin-tutkielma, joka vertasi teorioiden sonaattimuodon esittelyjaksoa kohtaan lataamia odotuksia verraten niitä samojen teorioiden luomiin odotuksiin Beethovenissa. Aika magea setti siis kaiken kaikkiaan!

Lukukauden loppu siis lähenee. Kaikki kampuksella ahkeroivat ja valvovat tällä hetkellä öitä. En ole vielä käynyt matkani jälkeen katsomassa mutta kuulemma 24h-kirjastot ovat yöt läpeensä täpötäynnä, kun kandiopiskelijat kirjoittavat näiden viikkojen aikana muutamat miljoonat sivut kurssien lopputöitä. 

Itselläni on vielä viikon verran näitä opiskelujuttuja, pitää tehdä Kiina-kurssin lopputyöksi digitaalinen osio "Chinese Music in Enlightenment Europe"-näyttelyä varten. Ja sitten Suomeen Joulun viettoon!!!

Mukavia Jouluvalmisteluita. Lunta odotellessa...

Paavali