Musiikkitieteen lukutehtävissä on perehdytty feministiseen musiikkitieteeseen ja mm. koetettu niellä väitettyä sonaattimuodossa piilevää sukupuoliasetelmaa, jonka miehiset musiikkimaailman valtarakenteet olisivat jotenkin onnistuneet vuosisatojen kuluessa luomaan. Todistustaakka niin monisäikeisen sosiaaliskulttuurishistoriallisen himmelin suhteen on melkoinen. Musiikin teoriassa on varsinkin menneinä aikoina käytetty ahkerasti termejä kuten "maskuliininen" ja "feminiinen", mikä nyt kieltämättä saa vähän hitaamminkin sukupuoliastelmiin syttyvän henkilön (=mä) kuuntelemaan argumentit asian tiimoilta perusteellisesti. Luemme tuomiot kyseiselle sekä monelle muullekin feministi-tutkimuksen tuottamalle teorialle ylihuomisessa seminaarissa. Toinen tapaus samalta tutkimuksen saralta esittää erittäin rajun tulkinnan Beethovenin yhdeksännestä sinfoniasta, mutta sen käsittelyyn ei tämä foorumi sovellu...
Sonaattimuotoseminaarissa oli tarkoitus puida Haydnin Patarumpusinfoniaa n. 103 mutta keskustelu vääntyikin mm. kysymykseen "voiko musiikki valehdella?" sekä "miten kerronta ja muoto liittyvät musiikissa toisiinsa?" Aivan kaikki seminaarin osallistujat eivät olleet ennen tätä keskustelua oikein lämmenneet - tai ainakaan kovin innostuneesti ottaneet sonaattimuodon detaljitason analyyseihin kantaa - mutta kun päästiin tarpeeksi hankaliin kysymyksiin, oli porukka jo pian aivan liekeissä.
Kiinakurssilla ei sinänsä ollut mitään erityisen hankalia aiheita, mitä nyt ihmeteltiin eurooppalaisen ajattelun kätevyyttä, siis eurooppalaisia itsejään ajatellen. Oxfordin yliopiston professori Michael Puett kertoi meille skypen välityksellä, miten 1700-luvulla eurooppalaiset pitivät omaa luonnontieteellistä ja teknismekaanista osaamistaan maailmassa ainutlaatuisena, silloinhan kyseiset asiat olivat nimittäin vain hyviä asioita. Tänä päivänä, kun tekninen ja tieteellinen osaaminen liittyvät jo hieman kyseenalaisempiin asiakokonaisuuksiin, kuten luonnonvarojen tuhlaukseen ja maailman saastuttamiseen, voimme kätevästi syyttää siitä muidenkin maanosien asukkeja, hekin kun nyt hallitsevat eurooppalaisille jo vuosisatojen ajan tutut konstit.
Omissa töissäni olin ajautunut lukemaan valistusfilosofi Rousseaun tekstejä. Yksi tehtävälistallani olevista hommista on nimittäin Beethovenin ja Rousseaun yhtymäkohtien selvittäminen. Eräs tulkinta Rousseaun perusajatuksista on: "yksilö kumartaa yhteisölle, ei koskaan hallitukselle." Kun muuttaa lauseesta hallituksen hallinnoksi, tulee kuvailleeksi amerikkalaisen yliopiston. Täällä nimittäin ei hallinto määrää, se palvelee yhteisöä. Oma tuntumani on, että tässä on suuri ero suomalaiseen meininkiin, kenties myös eurooppalaiseen, ainakin mitä yliopistoon tulee. Eikä ero ole suomalaisesta näkövinkkelistä erityisen mairitteleva.
Monimutkaisuusmittani oli ilmeisesti jo täynnä, kun perjantaina päädyimme ystäväni kanssa kuuntelemaan Harvardin residenssikvartetin, Chiara-kvartetin konserttia yliopiston juhlasaliin Sanders Auditorioon. Konsertissa kuultiin mm. Harvardin uuden sävellysprofessorin Richard Beaudoinin toinen jousikvartetto. Teos perustuu Martha Argerichin levytykseen Chopinin e-mollipreludista. Beaudoin on analysoinut levytystä oskiloskoopeilla ja millä lie säteilymittareilla ja saanut aikaan erilaisia aika-, dynamiikka- ja äänenväritilastoja, joita hän sitten kvarteton neljässä osassa laajentaa. Ja totta vie laajentaa, nimittäin härveli kestää kokonaiset 38 minuuttia! En kerta kaikkiaan syttynyt teoksen akateemiselle "kekseliäsyydelle", minkä kyllä varsin tomerasti konsertin jälkeen ystävälleni kerroin. On tunnustettava, että olin mielipiteineni vähemmistössä, senverran riemukkaan vastaanoton tuo mikroskooppisen laskelmoiva ja älyllisen lattea piinapuolituntinen-plus melkein täydeltä salilta sai.
Ystäväni Seppo Varho vietti kuluneen viikon täällä. Sepon vierailu tarjoisi toisenlaisia virikkeitä mutta myös oivan tilaisuuden jatkaa näitä abstrakteja harjoitelmia runsaan osterinsyönnin lomassa. Emme tainneet ihan päästä viikon aikana 50 osteriin, vaikka yritys oli kova. Osterit saivat ennen syömiseksi tulemistaan kuulla runsaasti edellämainituista teemoista mutta myös mm. Anne Sofie Mutterin ja BSO:n Mozart-konsertista, Cambridgessä pyörivästä Porgy ja Bess -musikaalista, sekä siitä miksi Yhdysvalloissa ei kahvikupin ostoa suunnitellessa tiedä sen lopullista hintaa...
Ehkäpä ensi viikolla jotain hieman maanläheisempää.
Nauttikaa syksystä!
Paavali
Heippa, olipas jännittävää luettavaa! Olisikohan tuossa ensin mainitsemassasi musiikin naistutkimuksen lukutehtävässä ollut kyseessä alan aikanaan (ja varmaan edelleen..) paljon keskustelua herättänyt Susan Mc Claryn artikkelikokoelma Feminine Endings..? Mielenkiintoista ja värikästäkin tuntuu tarjonta olevan, ostereista nyt puhumattakaan! Hauskaa syksyn jatkoa!
ReplyDeleteOnnittelut tarkkaavaisuudesta! Susan McClarysta oli kysymys. Feminine Endings on erinomainen ja ajatuksia herättävä kokoelma, varsinkin jos ei vastusta provokatiivista lähestymistä... Muita lukemiamme essietä oli kirjoista: Suzanne Cusick "Rethinking Music", Ruth A. Solie "Musicology and Difference", Marcia Citron "Gender, Professionalism, and the Musical Canon" sekä Bowers "Women Making Music." Osa oli ennen McClaryn "pankin räjäyttämistä" syntyneitä ja itse asiassa sitä pohjustaneita tekstejä, osa taas myöhempiä, osin McClaryyn kriittisesti suhtautuvia, osa sen työtä jatkavia kirjoituksia. Aihepiiri on valtava ja se on tarjonnut tutkimuskohteita ja metodeita, jotka ovat rikastuttaneet tietoisuuttamme musiikin historiasta hurjasti. Mutta paljon on vielä työtä, niin "myyttejä-myyttien-päälle" ovat esim. "suurten säveltäjien" elämäkerrat vielä tänäkin päivänä. Puhumattakaan erilaisten valtarakenteiden vaikutuksesta musiikkiin, sen harjoittamiseen ja tarkasteluun.
ReplyDeleteNiinpä. Nuo mainitsemasi musiikin gendertutkimuksen uranuurtajat ovat lähestymistavoillaan raivanneet tietä musiikintutkimuksen osin kalkkeutuneidenkin käsitysten kyseenalaistamiseen, mikä on kyllä kaikkiaan hieno juttu. Paljon on varmaan tapahtunut musiikintutkimuksen kentällä viime vuosina muillakin alueilla muutenkin... Kiva kuulla jatkossakin mikä Harvardissa nyt puhuttaa :-)
ReplyDeleteKateellisena täällä luen, kuinka jossakin yritetään vielä sivistyä sivistyksen itsensä tähden! Eikös sen pitänyt olla Amerikka, joka mittaa kaiken rahassa, eikä suinkaan meidän "sivistynyt" Eurooppamme, saati Suomemme?
ReplyDeleteMutta: voiko musiikki valehdella? Ei tietenkään. "Music is the only truth that cannot be verified." Ja miksi? Siksi tietysti, ettei musiikkikappale esitä myöskään mitään väitettä. Se vain "on", ja tulee esiin kun se soitetaan tai lauletaan, vähän samalla tavalla kuin jokin eksoplaneetta, jota ei ole nähty, mutta jonka olemassaolo on kyetty osoittamaan laskemalla.
Kylläkyllä, mutta entäpä harhautus, petkutus, ja juonittelu? Ovatko ne valehtelun muotoja? Ainakin wieniläisklassisessa musiikissa ne ovat mitä oleellisin musiikin sisältö. Annetaan ymmärtää, että kohta se kadenssi tulee, ja sitten ei tulekaan, tai tulee mutta erilailla kuin piti. Musiikki pelaa koodistolla ja merkityksillä, joihin kuulija vihkiytetään, jollon kuulijasta tulee aktiivinen osa peliä. Eikö tällöin tule valehtelukin mahdolliseksi? Mitenkäs se Clinton sanoikaan?: "it depends on the defenition of the word 'is'..."
ReplyDelete