Go Patriots!

Tänään on kilpailtu meren molemmin puolin. Kuuleman mukaan koto-Suomessa käytiin kuvernöörinvaalit, jotka Vanhasuomalaisten Salief Niinistov kuulemma vei varsin selvällä erolla kilpailijaansa Uusi Länsi-Fennia puolueen Peter Haavistjeviin. Onnittelemme voittajia ja häviäjiä, yhteistyö federaation keväällä valtakirjansa uusivan johdon kanssa tullee sujumaan hyvässä hengessä totutulla Paasimov-Kzechovstjovin linjalla.

Täällä on puolestaan vietetty Super Bowl-sunnuntaita. Kyseessä on Usan suurin vuotuinen urheilutapahtuma eli loppuottelu lajissa, jossa kolmisenkymmentä karskia könsikästä mäiskii toisiaan pari tuntia 110 miljoonan televisionkatsojan katsellessa touhua kotisoviltaan suu täynnä pizzaa ja chicken-wingsejä. Osallistuin itsekin yhteisöllisyyttä korostavana henkilönä riittiin, joka tällä kertaa oli siinäkin mielessä jännittävä, että toinen joukkue loppuottelussa oli oman kylän New England Patriots. Vastassa puolestaan oli täällä kovasti vihattu New York Giants. Bostonin ja Nykin välillä on urheilussa vähän sellainen Suomi-Ruotsi meininki, kuka tahansa muu saa skabassa pestä, kunhan ei vaan nykkiläiset ja tvärttom. Amerikkalainen jalkapallo on melko pointillistista touhua, peli katkeilee aivan koko ajan ja on ylipäätään enimmäkseen aikamoista nyhräämistä, jos ei suorastaan murjomista.

Tämän päivän ottelu oli itse asiassa aika jännä. Ensimmäisellä jaksolla näytti että Giants menee menojaan, kunnes viimeisen parin minuutin aikana Tom Brady näytti olevansa maineensa veroinen ja vei Bostonin kylmäverisellä pelillä pisteen johtoon. Toinen puoli näytti sitten menevän täysin Bradyn komennossa, kunnes n. kolme minuuttia ennen loppua Giants sai turn-overin (pallonriisto), jonka jälkeen toinen legendaarinen quarterback Eli Manning palautti näytöstyyliin nykkiläisten johdon. Patriots sai tilaisuutensa mennä ohi voittoon aivan pelin lopussa, mutta hyökkääjät eivät saaneet pelin viimeisellä sekunnilla Bradyn heittoa kiinni maalialuella. Ruotsi voitti.

Alkuvuosi on siis ollut mittelöiden aikaa. Edellä mainittujen lisäksi olen itse kamppailut viimeksi viikon verran flunssan kanssa ja sitä ennen pyörävarkauksien ja uusien konserttisalien hankalien akustiikkojen kanssa. No, ehkä ei pitäisi dramatisoida liikaa. Garder-museumin uuden salin avaijaiset olivat toki upea elämys ja niin on koko salikin. Sali on täysin symmetrinen, yleisöä on joka puolella ympärillä ja vielä kolmella salin kokonaan kiertävällä parvekkeella. Tunnelma on siis erittäin tiivis. Arkkitehti-akustikko-pari on aika celebrity-tyyppinen, salin on suunnitellut Renzo Piano ja akustiikan Yasuhisa Toyota, eli arkkitehtimaailman Aku Ankka ja Repe Sorsa. Toyotan tyyliin akustiikka on melko analyyttinen, todella miellyttävä muttei erityisen rikas, ainakaan mitä jälkikaikuun tulee. Soittaminen on siis herkkää hommaa, mitään ei tule ilmaiseksi.

Soitin avajaiskonsertissa Beetun Kuutamon ja Les Adieuxin sekä lisäksi Corey Cerovsekin kanssa Kreuzerin. Hauskaahan se oli, kun Uuden Vuoden korkeanpaikan leiri Raudaskylässä oli auttanut palauttamaan syksyn aikana kirjaston uumeniin osin hukkuneen soittotaidon ja sitä myötä esiintyvän pianistin identiteetin kohtuullisella tavalla takaisin. Ja kaikki kynnelle kykenevät, kannattaa todella käydä tsekkaamassa Gardner-museumin uusi siipi, se on salinkin lisäksi kerrassaan upea.

Uuden Vuoden ja tänne paluun väliin mahtui vielä vinyylilevytys Berliinissä. Emil Berliner Studioilla on vinyylikaiverrin ja he ovat pistämässä pientä yhteistyötä pystyyn erään saksalaisen levarivalmistajan kanssa.  Teimme aivan Berliinin ydinkeskustassa Potsdamer Platzin kyljessä sijaitsevassa perinteikkäässä Meistersaalissa parin päivän aikana todella jännittävän levytyksen. Ajattelemamme formaattiin sopiva melko perinteikäs ohjelma käsitti Sibeliuksen h-molli-impromptun, Wagner-Lisztin Isolden Lemmenkuolon ja Beetun op. 109:n. Kihelmöivän jännittäväksi touhun tekee se, että vinyylilevytyksessä musiikki kaivertuu suoraan lakkalevylle, kokonainen älppärin puolisko on soitettava kerralla sisään eikä editoimisen mahdollisuutta ole. Myös tekniikan kavereilla on kuumat paikat: guru ajaa vinyylikaiverrinta ja hänen pitää mukailla raitaleveyttä musiikin dynamiikan mukaan. Raita nimittäin heittelehtii myös sivusuunnassa ja jos raidat leikkaavat toisensa on otto pilalla.

Niin ja Meistersaalin tekee siis perinteikkääksi se, että kylmän sodan aikana siellä levyttivät mm. David Bowie ja U2, tuolloin oli nimittäin coolia olla hommissa Berliinissä, "vapaan" lännen viimeisellä vartioasemalla. Vaikka en olekaan täysin vakuuttunut siitä, että vinyyli sinänsä kuulostaisi cd:tä paremmalta, on vinyylilevytyksen tekemisessä todellakin oma hohtonsa. Tilanne muistuttaa enemmän konserttiesitystä, joskaan ihan konsertin kaltaista vapaamielistä fiilistä sitä tehdessä ei ole. On muun muassa tarkoin suunniteltava, mihin sijoittaa väärät äänet. Niitä kun on pakko jonkin verran olla, muuten ei "live"-levyttämisessä ole mitään ideaa ;)

Flunssan aikana pääsin sentään jossain määrin kunnolla kirjoittamisen makuun. Meneillään ovat luvut useammastakin sonaatista, nyt siis kirjoitan varsinaista Beetu-kirjaa varten. Alku oli takkuamista mutta aika pian tuntui jutun juoni löytyneen. Jospa lupaan kirjoittaa aiheesta enemmän seuraavan blogientriin...

Olen kuullut Suomen paukkupakkasista ja hieman kateellisenakin katsellut Ilmatieteenlaitoksen sivuilta lumikarttoja. Täällä oli toissaviikolla lyhyehkö n. pitkän viikonlopun mittainen talvi, mutta nyt se on jo ohi ja lämpöä on päivisin keskimäärin 5 astetta, plääh.

Mutta täällä ollaan ja hommelit jatkuvat!


Hyvää laskiaisaikaa!


btw, ylin kuva on viimeinen"late" fillaristani (suom. edesmennyt). Punainen paholaiseni pöllittiin tosiaan viime viikolla, mutta koska emme voi antaa terroristien voittaa, kävin heti seuraavana päivänä ostamassa uuden samanlaisen, tosin sinisen...